Kun hän oli pikkuinen, hän lauleli usein pientä nokipoikaa vaan joka ylös yrittää.  Hän  kiipeää hoilaarilaarilaa-tunnelmissa rannan pihakuusen latvaan ja näkee kauas sinne missä metsän vihreys hiipuu siniseen hämäryyteen; sinne missä taivas ja vesi yhtyvät.

Hän kasvaa isoksi ja "itsenäiseksi". Hänen  ammattinsa kuljettaa hänet järven rannalta kauas pois. Mutta vasta kun hän on tullut vanhaksi, hän ymmärtää, että on ollut vanki vieraalla maalla koko aikuisuutensa ajan ja ikävöinyt järven rannalle kaikki ne "mene(s)tyksen" vuodet, jolloin hän nuoli töissänsä kultaa.

Hän aikoo palata kotijärven rannalle, etsiä sieltä talon ja kolon, jonka ikkunoista näkyy saaria salmineen. Taivas ja vesi vievät ajatukset kaipaamaansa "sfääreihin"; sanat sammuvat kun kaikkein  olennaisimmat sävelet tavoittavat  sielun ja ruumiin eikä selityksiä enää tarvita.

Hän etsii ja etsii kotia ja lopulta päätyy ihmettelemään järven rannalle kohoavaa Siltavahtia, jonka ylimmistä ikkunoista avautuu näkymä aavalle järvenselälle, jota pilkuttavat tuuheanvihreät  pikkusaaret ja lokkien valkoroiskeiset kalliot.



Hän kiertää rakenteilla olevan talon ja törmää  kylttiin, joka herättää hänet arvaamaan oman tilansa:



Hän ei ole enää kuuseen ketterästi kiipeävä lapsi. Hänellä on sama into, mutta huonontunut tasapaino eikä luoja kaikessa viisaudessaan ole antanut hänelle korkeanpaikan kammoa.  Hän on tipahtanut katolta. Hän on pudonnut jäihin.  Hän mennä toheltaa mitään ajattelematta kun ilo ja into iskevät.




Viimeksi hän kaatui soutuveneessä ja katkaisi kylkiluunsa hamutessaan kalastuskärpäsen puremana katiskaa.  Hän on satuttanut itsensä parin vuoden aikana niin monta kertaa että päättää ostaa lehmänkellon, jonka pujottaa kaulaansa puuhiinsa ryhtyessään jotta muistaa...



...kiiruhtaa hitaasti.

* * *
Tarinamaanantaissa on monenlaista kulkijaa ja kulkupeliä.