kuva Wikipedia

Hän on ruma poika. Ja hän änkyttää. Hän katselee poikia, jotka piirittävät tyttöjä ja saavat heidät ensin vierelleen, sitten käsivarsilleen ja lopulta alleen. Hänen on niin ikävä tyttöä, jota ei näy olevan olemassa häntä varten.

Hän kuulee, että jotkut tytöt vaihtavat paikkaa ja ovatkin vähän ajan kuluttua jonkun toisen pojan alla. Mutta rumia poikia he, kauniit tytöt, karttavat. Hän ei ole tyttöjen silmissä seuraavana jonossa.

Hänen onnekseen hänelle on suotu hyvä pää (eikä nyt ajatella ulkonäköä). Hän on sekä hyvälahjainen että hyväntahtoinen. Hänen kiinnostuksensa kohdistuu tähtitieteeseen, joka tuikkii hänelle kutsuvasti. Linnunradat laajenevat loputtomiin. Sillä tiellä ei loppua näy ja hänen päivänsä täyttyvät tähtisumuista ja taivaankappaleista, joiden yllätyksellisyys on niiden uskollisuudessa; ne odottavat löytäjäänsä eivätkä petä eivätkä jätä.

Tytön ikävöinti ei tähtitaivaasta huolimatta – vai juuri sen tähden –  jätä häntä rauhaan.

Poika päättää kulkea tummassa juhlapuvussa sekä arkena että pyhänä, jotta saisi tyttöjen huomion pois  rumista kasvoistaan ja heillä olisi oikotie suoraan hänen sydämeensä, sinne missä lempeys ja hyvä tahto sykkivät. Hän silittää valkoisen paidan ja solmii ruudukkaisen kravatin kaulaansa. Hän ei kylläkään tiedä, pitävätkö tytöt ruudukkaisista kravateista, mutta hän aikoo kokeilla. Hän ei vielä tiedä sitäkään, mistä tyttöä  etsisi. Hän painaa hiljaa kotioven kiinni, ettei häiritse ketään, ja on ulkona taivasalla.

Jalkakäytävällä seisoo tyttö, jolla on kädessään valkoinen keppi. Poika kysyy, voiko auttaa.  He ylittävät yhdessä tien, väistävät esteet. Tyttö hymyilee ja siinä hymyssä on vastaus heidän elämänpituiselle onnelleen. Tyttö joka ei näe, näkee kauas sinne asti missä rakkauden ydin kasvaa. Toinen toisensa avuksi ja iloksi heidät on luotu. Siinä se.

Olen nähnyt.

sen pituinen se