1956752.jpg

No jopa nappasi pakinaperjantai teeman: työkyky on tämän päivän inspiraation iskusana.

Ja Lastu, joka kamppailee näkyväisyyden tai näkymättömyyden parissa (miten paljon itsestään blogissaan kertoo) on heti rajalla: kertoako suoraan vai kiertäisikö polut niin ettei tiedä mistä ja kenestä tarina alkaa ja minne se päätyy.

No, kun en osaa olla muuta kuin mitä olen, kerron, että tällä erää tarinani on 'omaelämäkerrallinen':

Neljä vuotta sitten huomasin, että työkyky ei ole enää sitä mitä oli ennen. Mutta velvollisuudentunne on samaa kuin aina. Se leiviskä minkä on osakseen saanut, on käytettävä taiten eikä laiskotellen tai muuten sitä häväisten.

Aloin nukahdella työni ääreen. Aamulla kun heräsin, olin puhkipoikki. Verenpaine huiteli omia reittejään. En tiennyt mikä oli, ja häpesin itseäni. Missä ovat nuoruuden ja keski-iän  voimat? Missä on se kyky, josta tuli iloa firmalle ja heille, joiden eteen töitä tein ja ideatkin sinkoilivat?

Tulin vaiheeseen, jolloin oli mahdollista astua eläkeputkeen. Tein sen eräänä kauniina päivänä. Tuntui, että se oli ainoa mahdollisuus pysyä pystyssä.

Vaikka työhuolet olivat nyt jääneet taakse, olo ei kuitenkaan heti kimmonnut "lentoon". Aamupahoinvoinnit olivat samaa luokkaa kuin niinä uuden elämän kevään jaksoina, jolloin kannoin lasta (kutakin heistä vuorollaan) kohdussani, mutta enhän minä, eläkeikää lähestyvä (vaikka olenkin mieheni rakkaudesta täysi) voi olla raskaana.

Aika on – mitä? Aamu aamulta, päivä päivältä, ilta illalta, yö yöltä kutoutuivat vuodet.  

Mitä huomaa elämänkumppani? Jätän öisin (vaikken kuorsaaja olekaan) usein hengittämättä. Häntä pelottaa. Hän koskettaa hellästi mutta lujasti käsivarttani ja saa nukkuminäni  tekemään sitä, mitä elämä vaatii: hengittämään.

Keväällä uneni tutkitaan.

zzzz... sisennyksessä on tarinan sairausjakso, jonka voi hypätä yli, jos rupeaa nukuttamaan ;)

Epikriisi kertoo:

26-27.5.2008 tehdyssä suppeassa ambulatorisessa unipolygrafiassa tutkittavan kotona AHI-indeksi koko yölle 23/h eli keskivaikeaan uniapneaan sopiva löydös, selällään AHI 52/h. Selällään nukkunut 118 min (28 %). Apneoita tuli esille 52, jotka pääosin obstruktiivisia. Keskimääräinen kesto 25 sek ja pisimmillään 52 sek. ODI-4 indeksi huomattavan korkea 78/h. Happisaturaatio hereillä vuoteessa huomattavan matala 83-84 % ja keskimääräinen happisaturaatio rekisteröinnissä 5 %, alle 90 % saturaatio 280 min /68 %

Tämän rekisteröinnin perusteella todettu siis huomattava yöaikainen hypoksemia.


Lievää uniapneaa hoidetaan esim. nukkumalla tennispallo selässä,  kun taas keskivaikeaa ja vaikeaa (hengityskatkoja on "riittävän" tai huomattavan paljon) ylipainelaitteella. Lukeudun keskivaikeiden joukkoon.

En ole ylipainoinen enkä ihmeemmin kuorsaa. Ongelman syy on rakenteellinen: leukani on liian pieni. Yöllä kun lihakset(kin) lepäävät, hengitystiet menevät tukkoon. Melkein puolet uniajastani olen hengittämättä. Jopas nyt jotakin.


Saan sairaalasta uniapneaa hoitavan CPAP-laitteen elokuun loppupuolella.  Joudun käyttämään sitä lopun ikääni. Tautia ei voi parantaa (ellei alaleukaa rakenneta uusiksi), mutta oireita on mahdollista lievittää, parhaassa tapauksessa poistaa. Mutta oireet palaavat heti, kun laitetta ei käytä. Yksikin yö on liikaa.

Illalla pujotan kasvomaskin naamaani. Sen jälkeen en voi enää puhella – asiaa enkä asiattomuuksia –, koska laitteen kanssa suu on pidettävä kiinni. Miksiköhän mies joskus, vaikka ilta on nuori, ehdottelee: jokos laitetaan kasvomaski paikoilleen ;).  Käynnistän koneen, johon on säädetty 6-10 vesisentin paine. Laite työntää paineista ilmaa automaattisesti  nenään ja sitä rataa keuhkoihin, vereen ja aivoihin
hengitykseni –  tai hengittämättömyyteni – tahtiin.

Totuttelua tämä vaati. Mies tukee ja kannustaa. Aluksi oli hankalaa; nenä tulehtui, hihnat painoivat, koneen ääni häiritsi, pitkä letku kierteli pitkin vartaloani, mutta alan yö yöltä tottua ja hoitomyönteisyys on hyvä. Nyt nukkua posotan jo läpi yön koneen kanssa, mies vieressä kuin uskollinen vahtikoira. Kun käynnistän laitteen ja kuulen moottorin surinan, kuvittelen olevani sisävesilaivan hytissä ja katson ikkunasta ohi lipuvia saaria, luotoja, vettä. Vesisentti, kuinka valloittava termi!

Verenpaine laskee kohisten normaaliksi tai lähes... Mieli on parhaimmillaan oikein pirteä, yölliset vessassa juoksut ovat ohi, veren happipitoisuudet ovat nyt huippua (98 %, kun koerekisteröinnissä ajoittain vain 68 %).

Olin taannoin melkein sininen: olinhan ollut vuositolkulla  hapenpuutteessa! Ei ihme että  tuli ongelmia jaksamisen kanssa. Olin vuoroin ärtyisä, vuoroin uninen. Kuitenkin pinnistelin töissä, että selviytyisin kunnialla  – mutta itseäni en voinut pettää. Vasta nyt tunnustan, kuinka huonosti voin. Töissä ihmeteltiin, miksi lähden, kun kaikki sujuu aivan hyvin. Eivät tienneet he enkä tiennyt itse, että olin sairas. Yritin kaikkeni. Mutta ei voi työskennellä yli voimiensa. Ei voi juosta nopeammin kuin mitä 'jalat' antavat myöten.  


On alkanut uusi elämä. Ymmärrän taakse päin katsomalla, mikä minua vaivasi. Eläkeaika on ihanaa. Työvuodet, antoisat, takana. Ja jaksoinhan kuitenkin melkein loppuun asti. Työkyky on  vaihtunut elämisen kyvyksi, toivoa sopii.

Lapset ja lapsenlapset olivat luonamme syömässä. Esittelin heille CPAP-laitetta. Pojantytär nauroi niin että suustansa tipahti viimeinen maitohammas.

Mummolla on kärsä. Nauroimme lopulta koko porukka eikä syömisestä meinannut tulla mitään, vaikka tarjottavissa ei ollut vikaa (minusta). Huumorintajuni on ollut omituinen sekä työssä että kotona, ja se on tainnut periytyä, tuumiskelin, kun siivosin pöydän, minne naurun pyrske oli jättänyt jäljet, heittänyt muruset. Ei ruoka pysy nauravan suussa, m.o.t.

Illalla aviomies pussaa kärsäni juureen: "Hyvää yötä, rakas norsuni!" Sitten otan taas yölliset 'dumpaukset'  ylipainetta. Aamulla aivot ovat täynnä sitä itseään, happea.

1956424.jpg
kuva


Ja jälkiruuaksi, aamun avaukseksi, sukellan syksyiseen metsään ja saavun järven rannalle ja hengitän syvään silkasta olemisen – ja luonnon – ilosta.  

1956523.jpg

On autuudessa yksi huoli. Pelkään pahoin, että olen hyvinkin työkykyinen nyt eläkkeellä. 69 on eräs luku (eräässä tilanteessa), muistan, ja 68 myös merkittävä luku (työlaissa), muistan senkin. Että muistikin pelaa taas. Ei kerrota sitä kenellekään. Ei ainakaan ex-työyhteisölleni.

Istun rannalla ja ongin.