Pieni ihminen voi tuntea itsensä kumiharjalepakoksi sairaalan poliklinikalla, kun huuli on haljennut metsäretkellä. En se ole minä, vaan kanto joka käveli vastaani kun kuvailin digikamerallani taivahan lintuja, jotka eivät huomisesta huoli. Kaaduin vasten kantoa. Tuli tulisuudelma.
Saaresta oli matkaa mantereelle, minne mies souti itkuiitan (että mummo osaakin parkua ääneen kuin pikkulapsi, kun sattuu ja verta vuotaa), talutti autoon, kuljetti sairaalaan. Huuli venyi uusiin mittoihin ja vaikkei venyessään paukkunutkaan, oli turvoksissa ja veri kasvatti hyytyessään rypälemäistä rupea. Halki huuli on. Pakko mennä ompeluttamaan.
On perjantai-ilta. Menen ilmoittautumaan päivystykseen. Saan käteeni lapun, vilkaisen ja puristan kämmenteni pesään. Vuoronumeroni on 890.
– Päivystystapauksia on näin paljon, tässähän menee aika ja iäisyys, sanon Elämänkumppanille, joka nyökkää hiljaa. Hiljainen on odotussalikin. Ovatkohan kärsivät kärsimättömyyttään menneet koteihinsa odottamaan?
– Voithan sinä lähteä kotiin nukkumaan, mitä tässä turhia molempien jonotella, kehotan häntä, joka on luvannut olla vierellä myötä- ja vastamäet. Eihän alttarilla sanottua aina tarvitse kirjaimellisesti (numerolappu kourassa) ottaa, mutta hän ottaa eikä lähde vaan tuijottaa vuoroin huultani, vuoroin numeroketjua kahdeksaa, yhdeksää ja nollaa kuin taikaporttia aukeavaksi.
Kello kohkaa seinällä, aikaa mittaa. Klonks, klonks, minuuttiviisari tärkeilee. Odotushuoneen televisiosta tulee jääkiekko-ottelu. Mailat kuin miekat; että ne jaksavat, isot miehet, tuolla lailla riehua ja nujakoida, mietin ja tartun lehteen, joka on vanha, niin minäkin.
Kuin sumun läpi kuulen kutsuttavan numeroita. Jokunen potilas on tullut ilmeisesti nakkikioskin kautta paikattavaksi. Vilkaisen naarmuttunutta naamaa, kun sen kantaja vilahtaa ohitseni ja astuu toimenpidehuoneeseen. Kokeilen kielelläni huulta. Se on kuin tulivuori; polttaa ja koskee ja kraateri sykkii.
– Aattele nyt, mulla on numero 890 ja vasta muutama on päässyt lääkärin vastaanotolle, tässähän ei yksi yöpäivystys edes riitä, ennen kuin vuoroni tulee, kuiskutan yhä samaiselle myötä- ja vastamäen luvanneelle ja tokenen:
– Käyn kysymässä ilmoitusluukulla arvion, kuinka kauan vielä kenties-ehkä-kukaties menee... ja marssin jo paikalle, mistä numeroni sain.
Ojennan numeroni sairaanhoitajalle.
Hän katsoo hetken lappua ja pitkään minua.
– Tässä on lappunne, jospa kääntäisitte sen oikein päin:
Maailmani on parin potilaan jälkeen mallillaan, kun pääsin paikattavaksi. En tämän koommin unohda lukua 068. Lupaan vast'edes olla kääntelemättä sitä (sanoja en kuitenkaan lakkaa vääntelemästä). Mutta numerot kannattaa pitää järjestyksessä.
Talleta lippu, kehottaa lippu.
Sen nyt tein.
Kommentit