Pakinaperjantain 2-vuotisjuhlasana on panssari. Luin sen minuutti sitten ja annan aivosoluille potkun: mitä tulee ensimmäiseksi mieleeni, minne tämä sana vie. Ja koska en nyt harrasta itsesensuuria, kerron vaikka samalla lapioin esiin elämääni yksi yhteen. Huomaan että hetkinä jolloin mielikuvitukseni ehtyy, muistot vyöryvät. Annan Lastun lainehtia päiväkirjaanikin, jonka sivuja nyt lehteilen.
Kesäkuun kolmantena päivänä vuonna 1999 olin muutaman muun kanssa Mäntyniemessä lounastamassa maan äidin, Eeva Ahtisaaren kutsumana. Presidentti Martti Ahtisaari oli tuona samaisena päivänä esittelemässä Belgradissa rauhansuunnitelmaa Slobodan Milosevicille, jotta väkivaltaisuudet Balkanilla loppuisivat.
Mäntyniemen yksityispuolen ruokapöydässä uivat tuulihattuiset joutsenet, kaulat kaarella, valkoinen vaahto puhtauden vertauskuvana. Puhelimme hiljaisesti siitä kauheudesta, mitä sota, vaino ja viha aiheuttavat. Pidättelimme henkeämme ja ajattelimme häntä, joka siellä kaukana yrittää tehdä mahdottoman mahdolliseksi: saada Milosevicin pään kääntymään ja kumartumaan rauhansuunnitelman edessä, allekirjoittamaan se.
Kesken aterioinnin puhelin soi. Eeva Ahtisaari nousi pöydästä, pyysi anteeksi ja vastasi.
Hetken perästä hän saapui luoksemme, itkien. Hänen aviopuolisonsa, meidän presidenttimme, oli ensimmäiseksi soittanut vaimolleen ja kertonut rauhan viestin: Milosevic suostui. Olimme nyt eturintamassa kuulemassa ilosanoman. Me, jotka olimme muiden lailla katsoneet televisiosta hätää ja sotaa Balkanilla, itkimme. Panssarit vyöryivät silmistämme ja mielen pohjamudista kyyneleinä ulos: usko rauhaan palasi. Tuska saa vedet silmissä välkkymään – niin myös rauha ja hyvä tahto ihmisten kesken. Sitä vaihtoehtoa ei tule koskaan unohtaa.
Ääripäitä on kaksi. Sota ja rauha. Niiden välissä sikiävät jännitteet. Uusia räjähdyspisteitä syttyy, vaikka jossain päin sota sammuu. Mutta jokainen rauhansopimus antaa suuntaa, kääntää kurssia kohti sitä maailmaa, jota itse kukin omassa elämässään ja kansakuntana pitää käsissään. Valtio olemme me. Sota olemme me – jos sitä lietsomme. Rauha olemme me – jos sitä tahdomme.
Se mitä Eeva ja Martti Ahtisaaren liitossa olen ihaillut, on Martin tapa ottaa Eeva huomioon. Mies, joka reissuaa maailmaa pitkin ja poikin, aloittaa (ulkomaan matkoillaan) aamunsa soittamalla vaimolleen ja lopettaa iltansa kertomalla päivänsä kuulumiset ja toivottamalla puolisolleen hyvää yötä. Hän ei jätä vaimoaan ulkopuolelle leirin. Hän katsoo avoimesti kohti ja saa vastakatseen, niin olen nähnyt ja ymmärtänyt. "Kaveria ei jätetä, ei varsinkaan puolisoa."
* * *
Onnea kaksivuotiaalle Pakinaperjantaille. Kaksi vuottako on aikaa kun aloitin bloggaamisen ja juuri tällä areenalla, Pseudonyymin blogissani (myöhemmin Pajuna, nyttemmin Lastuna). 'Lumi' oli ensimmäinen haastesana: sen myötä tuli uusi aika elämääni. Tämä on tärkeä monien tunteiden yhteisö. Olen nauranut, itkenyt ja nauttinut.
Kiitos Pakinaperjantain perustajalle, Leelialle, kiitos sen jatkajille, Tiiville, Hallattarelle ja Allylle. Ja kiitos kirjoituksista, joita ilman en kaiketi osaa enää olla. Pakinaperjantailla on vetovoimaa. Onneksemme.
Kommentit