Sano kenen kanssa seurustelet, niin minä kerron millainen sinä olet.
Seura tekee kaltaisekseen.
Kameleontti muuttaa väriään ympäristönsä mukaan.

Sananlaskujen ja -parsien viisautta hän on lapsuudessaan kuullut, ja elämä on testannut niiden paikkansapitävyyttä.

Vuonna 1976 Lastu viskattiin ihan ulukomaille asti. Tempaistiin kotikutoisen uraputken alkupäästä ja pakotettiin, miehen kylkiluu kun oli ja on, hänen mukaansa Saksanmaalle.

Istuin ihmeissäni Heidelbergissä korkealla kerrostalossa ja pyörittelin peukaloitani ja tuijotin taivaanrantaan. Lännessä katse ylsi yli Rheinlaakson aina Ranskaan asti, pohjoisessa en nähnyt Suomea mutta kaipuu tiesi reitin. Siellä se on, kahdentuhannen kilometrin päässä, nielaisin, jolla estin kyyneleet valumasta poskille. Piti olla esikuvaksi lapsilleni, jotka pyörivät jaloissani; heissä  oli kyllin  haastetta, kun yritin istuttaa saksalaiseen kulttuuriin. Tulla kameleontiksi. Sopeutua olosuhteisiin.

Tuijotin passini leimaa: annetaan oleskelulupa mutta ei työlupaa miehen stipendin vuoksi. Määräaika kaksi vuotta. No, mitäs teen annetulla ajalla?  

En ole kukoistanut käytännön toimissa koskaan.

Heidelbergin muut suomalaisnaiset olivat perustaneet ompeluseuran. Istuin jäykkänä pallillani ja katselin kuinka puikot tanssittivat villalankaa heidän innokkaiden sormiensa  käskyn tahtiin. Silmissä vilisti, päässä huippasi, kun heidän motivaatiotaan ihastellen ihmettelin, niin outoa se taitamattomalle oli.

– Kyllä sinä osaat, Leena yllytti ja kantoi eteeni Anna-lehden, jossa oli puuvillalangasta neulotun (savolaiset neulovat, toiset kutovat) tytön vaaleanpunainen mekko synnytysohjeineen. Mikäs Leenalla, näppäräsormisella gynekologilla, on pitää sukkapuikkoa käsissään. Tyttärellänsä on äidin tekemiä lumoavan kauniita kolttuja jos ei sata niin useita kymmeniä.

Tuijotin ohjetta päätä puistellen. Mitä salatiedettä! Ei, en halua, en voi.

– Voitpas, osaathan tehdä ruokaakin reseptin ohjeiden mukaan (osaankohan). Sama käsitöissä. Noudatat vain orjallisesti käsityöohjetta ja katsot, mitä tuleman pitää.

Neuloin ja purin (hampaita ja lankaa). Hurma minkä toisilla maansisarilla näin, ei ottanut tulta sormissani. Mutta sisu ei sammu. Päätin olla kuin muut. En kunnian vuoksi, en edes itsekunnioituksen, vaan siksi, että alkuun päästyä iskee omituinen tehtävän loppuunsaattamisen vietti ja halu  katsoa, osaanko jos haluan vaikken halua.



Otin valokuvan lapsilleni muistoksi, mitä ihminen saa aikaiseksi kun heittäytyy kameleontiksi ja nappaa elämänsä värit ympäristöstään. Tekee kuin muut.







Suomessa palasin itseeni. Ompelulaatikkoni kansi ei ole Heidelbergin vanhan rosan värisen mekon kokemuksen jälkeen auennut. Mutta suu ammollaan katson käsityöblogeja. Pitänee päivittää sananlasku seura tekee kaltaisekseen vuoden 1976 takaa tähän hetkeen vuonna 2008. Kameleontti nostaa päätään, tuumin kun kierrän  ompelulaatikkoni avainta lukkopesässä. Lujassa ruosteessa on, mutta aukeaako, sen kertoo aika ja tulevaisuus.

***
Tarinamaanantaissa punastellaan.