882025.jpg


Hän oli odottanut aikaa, jolloin pääsee irti töistä. Hän odotti eläkevuosiaan kuin kuuta nousevaa. Hän ajatteli keräävänsä kortensa kekoon ja purjehtivansa sanojen satamasta kuin vankilasta vapaille vesille, missä taivas ja maa suutelevat toisiaan  eikä kukaan ole kenenkään vanki eikä uhri eikä kenellekään tule mieleen kaivaa kuoppia mihin viaton kulkija voi langeta: kuuseen kurkottaja ei enää kapsahda katajaan, oman onnensa onkija ei saa luuta kurkkuunsa poikittain.

Hän oli joutunut työssään kohtaamaan sanoja,  pitkänsiiman solmuja ja suoltamaan sytykkeitä heräteostajille vastoin omia ajatuksiaan niin  että nyt mitta oli täysi ja pää tyhjä kuin kumiseva tynnyri jonka tyhjä pauke kuului  yli rantojen eikä niitä hyväillyt tuoreitten ajatuksen vuolas virta...

Vihdoinkin hän saisi kokea vapautta, miltä tuntuu kun päässä tuulee ja omia ajatuksia sataa (tuonkin sanonnan hän on lukenut jostakin).

Niin hän luuli.

Mutta hän tukehtui (ennen iltapäivän eläkeläiskahvittelua tarjoustäytekakkuineen) fraaseihin, jotka olivat tarttuneet häneen niin lujasti, ettei päässyt niistä irti vaikka kuinka päätään ravisteli.  Liima  oli syövyttänyt hänen aivonsa. Hän ei nähnyt elämää enää.

Mainostoimiston viidestoista uhri.  Siunattiin hiljaisuudessa.

____________________
Pakinaperjantain kipua.