Opettaja on vakava. Kansakoulun puuseinät paukkuvat pakkasessa. Sisällä on lämmin.  Luokka, jossa on 44 oppilasta, istuu hiirenhiljaa. Joulun läheisyys tuntuu pimeydessä ja valossa: ikkunan takana avautuu sysimustuus mutta taivaalla tuikkivat tähdet.
    – Enkelipukua ei ole vieläkään löytynyt. Joku on sen varastanut.
    Enkelipuku on ihana, tytöt muistavat.  Pahvisiin siipiin on Maija tuonut kanalastaan höyheniä. Kuminauha kulkee kainaloitten alitse ja kun nauhaa venyttää, siivet paukkuvat selässä niin että lentää vaikka jalat ovat tiukasti maassa. Elli, joka on valittu joulujuhlaan taivaan enkeliksi, saa  harjoituksissa vaaleille hiuksilleen kimmeltävän nauhan. Ihana, huokaavat tytöt hänen ympärillään.
    Mutta nyt enkelipuku on kähvelletty luokan perällä olevasta kaapista, jota ei koskaan pidetä lukossa.
    Oppilaat eivät nosta  katsettaan pulpetin kansista. Joukossa on varas. Pelko ja epäily pitävät silmät tiukasti omassa viattomuudessa, mutta luokkatoveri tuossa liki kahden istuttavassa pulpetissa on epäilyttävä. Minä en ole enkelipukuvaras, mutta onko se tuo toinen.
    – Nyt teemme niin, että jokainen oppilas tulee vuoron perään luokan  eteen, katsoo minua silmiin ja sanoo: en ole varastanut enkelipukua. Anneli saa aloittaa.
    – En ole varastanut enkelipukua! Anneli huutaa varmana, katsoo suoraan opettajan silmiin, tämä nyökkää ja viittaa seuraavan katederille.
    – En ole varastanut enkelipukua, Raija nostaa katseensa opettajan silmiin, hetki on pitkä, mutta nyökkäys vapauttaa syytetyn ja käsky käy seuraavalle:
    – En ole varastanut enkelipukua, Hellevi kuiskaa, kasvot punehtuvat ja katse tipahtaa opettajan tutkivista silmistä lattianrakoon, ja hän nostaa kätensä silmiensä peitoksi.
    Opettaja vie Hellevin käytävään ja palaa hetken kuluttua takaisin luokkaan.
    – Ei, ei Hellevi ole varastanut enkelipukua, kuinka olisikaan, luokan paras.

Koko luokka on nyt testattu. Varasta ei löytynyt. Joulujuhlassa ei näy enkeliä.



Raija on kiivennyt navetan ylisille. Lehmä ynähtää. Hän kaivaa olkikasasta valkopuvun, pukeutuu siihen eikä muista enää varsikenkiään, jotka köyhäinhuolto hänelle antoi ja jotka hän joutui hakemaan luokan edestä joulujuhlassa, opettajan kädestä ja luokkatovereiden halveksunta niskassaan.  Mutta nyt hänen ryhtinsä on suora ja katse kirkas. Siivet eivät syytä. Hän lentää.