Aino istuu kesällä kerran rannalla venevalkaman ja lukee Pablo Nerudan runoja, koska hämärästi muistaa että pitää niistä, mutta ei saa mieleensä syytä, miksi.
Aurinko teki mitä sen tehdä tuli: paistoi ja lämmitti ja sulatti eikä Aino enää tiedosta mistä syystä oli äsken allapäin, veti mielensä pitkääsiimaa alkulimaan eikä päässyt omin voimin ylös. Mutta rannalla veden rajassa varpaitaan huuhdellessaan ja lukiessaan hän tajuaa, ettei voi – onneksi – astua kahta kertaa samaan kohtaan virtaan. Vesi jalkojen molemmin puolin lipuu eteenpäin ja eteenpäin ja vesimolekyylit, mikseivät siis mielenkin-, tavoittavat hetkessä tuoreita seutuja valtamertenkin tuolla puolen. Sinne menee vanhaa ja uutta tulee niin että loiskuu.
Aino lukee Nerudan Indigon, jää mietteisiinsä.
Kuolee hitaasti hän,
joka ei matkusta eikä lue, kuuntele musiikkia,
ei rakasta itseään.
Hän sulkee silmänsä ja antaa mielensä bumerangin kiertää tuntureille, Lappiin, sieltä Lofooteille ja Islantiin ja takaisin kotirannalle; siinähän ne, kuolemattomuuden takeet. Joiku vastaa kaikuna, peruskallio värähtää. Hyvä on ihmisen elää nyt. Kivikasvoille läikähtää kaunis, veden huuhtelema ilme.
Kuolee hitaasti hän,
joka tuhoaa oikean rakkautensa,
joka ei anna itseään autettavan.
... tuhoaa oikean rakkautensa? Jopa olisi tyhmä temppu tuo, hän päivittelee ja kuuntelee moottorisahan pärinää metsän laidassa: mies, jo kumaraan käynyt, tekee lämmikettä talven varalle. Ja miten monta kertaa Aino ottaa talvella lämmön vastaan itsestään selvyytenä, vaiti. Tuli leimahtaa takassa ja solut veren kohinassa uivat soljuen pitkin punaposkipäitä, kun mies paukuttaa paljetta ja taluttaa tulta.
Aino kopeloi kännynsä kämmeniinsä, soittaa rannalta Aatulle joka tuntuu olevan niin kaukana ja silti niin lähellä metsän reunassa. Miehen rintataskussa kännykkä pomppii, sydämen kohdalla, ja hän huutaa haloo, ja kun kuulee, miten nainen kiittelee, sanoilla silittelee, miehen kasvot hehkuvat, otsaryppy oikenee ja pian laulaa moottorisaha lauluaan, joka olisi ruma ja särkisi korvia, ellei olisi niin hyvä ja voitelisi sielua.
Kuolee hitaasti hän,
joka muuttuu tavan orjaksi, käyden joka päivä samoja polkuja,
joka ei muuta rutiinia ja joka ei riskeeraa vaihtamalla vaatteittensa väriä
tai puhumalla muukalaisen kanssa.
Tjaa, vai on hitaaksi kuolemaksi, jos tuttuja polkuja tallaa, Aino liikahtaa rannalla ja katsoo kaukaiseen sineen. Aatua hän ei ainakaan muuta miksikään eikä vaihda kehenkään. No mitä uutta sitten tulla pittää jotta onni enenee: huudetaanko ulkoista (osta prinsessaruususen mekko kyläkaupasta) vai sisäistä muutosta (kasva ihmiseksi, vihdoin) hätiin vai sekä että.
Hätiin?
Aino katsahtaa taakseen. Polku vie huussin ovelle. Miten monta minuuttia siellä tulee istutuksi (hänen ekonomiminänsä valpastuu ja laskee: vuodessa 365 x 15 minuuttia)! Hänellä on tapana vessassa ja huussissa lukea mitä tahansa mitä äkistäessä silmiin osuu. Vessapaperin tai shampoon tuoteselostusta, jos ei muuta ole tarjolla, ja ne onkin tullut tavatuksi niin monta kertaa etu- ja takaperin, että voisi osallistua Tupla tai kuitti -kisaan jos ohjelma vielä pyörisi.
On syytä lunastaa lupaus: lukeminen kannattaa aina ja kaikkialla. Nyt on aika perustaa se mistä hän on usein haaveillut.
Aino nostaa takamuksensa rantakiveltä, könyää mökkiin ja kahmii hyllystä ensimmäiset käteen osuvat luettavat: Voe tokkiisa, Aku; Ikuisia ajatuksia ja 12 000 syytä olla onnellinen; puristaa kirjavat kainaloonsa ja suunnistaa pihan perälle. Alkaa huussikirjaston kivijalan pystytys. Armi Kuuselan kuva saa kyytiä kirjahyllyn tieltä. Ei, ei kolmesta opuksesta ole avajaisjuhlaan, yksi puuttuu. Hän kipaisee mökkiin hakemaan kaivattunsa, jonka sai lahjaksi “alaisiltaan” (kamala sana), kun jäi eläkkeelle. Mitä ihmettä työtoverit (kaunis sana) läksijäislahjallaan viestittivät. Ehkä he vain toivottivat pitkää ikää ja testasivat blogeissa opittua viisautta: “hän kuoli huumorintajuihinsa tulematta” ja varuilta ja hyvän hyvyyttään varoittivat poislähtijää tuolta kamalalta kohtalolta, kun ojensivat lahjansa: Kakkakirjan.
Mutta jottei tästä ihan kakkajuttua tulisi, on syytä kertoa, mitä muuta Aino huussissa oppi. Hän tökkäsi etusormensa umpimähkään 12000 syytä olla onnellinen -kirjan kolmeen täkyyn ja sai saaliiksi onnen kolmikannan:
- asian vierestä puhuminen
- ventovieraat joita näet niin usein että he alkavat miltei tuntua ystäviltä
- leipäjuusto, isot keitetyt munat, tuore ruis- ja hiivaleipä, kotimaiset kurkut ja tomaatit, meijerivoi, palvikinkku, savukala ja sillisalaatti
Istunto on päättynyt. Hän silmäilee huussikirjaston ensimmäisiä sattumiaan hellästi, sulkee pikkulan oven, pistää säppiin ja ihastelee monimuotoisuutta luonnossa, ihmismielessä, kirjallisuudessa. Tällä erää hän ei avannut Ikuisia ajatuksia, mutta tietää, että sen aika tulee, kun aika on kypsä ja tarve iso. Ja kun tulevaisuutta voi ennustaa menneen pohjalta, se hetki on pian.
Hän astelee, ei vaan enemmän: tanssahtelee rantapolkua pitkin veden äärelle, istahtaa kivelle ja lukee pysähtelemättä Nerudan runon alusta loppuun ja lopusta alkuun ja muistaa: olen onnellinen nyt.
Indigo
Kuolee hitaasti hän,
joka ei matkusta eikä lue, ei kuuntele musiikkia,
ei rakasta itseään.
Kuolee hitaasti hän,
joka tuhoaa oikean rakkautensa,
joka ei anna itseään autettavan.
Kuolee hitaasti hän,
joka muuttuu tavan orjaksi, käyden joka päivä samoja polkuja,
joka ei muuta rutiinia ja joka ei riskeeraa vaihtamalla vaatteittensa
väriä
tai puhumalla muukalaisen kanssa.
Kuolee hitaasti hän,
joka kieltää intohimonsa ja niiden tunteiden kuohun,
jotka kirkastavat katseen ja eheyttävät särkyneet sydämet.
Kuolee hitaasti hän,
joka ei vaihda elämänsä tyyliä, kun on tyytymätön työhönsä ja
rakkauteensa,
joka ei riskeeraa varmaa epävarman sijaan,
jotta voisi kulkea unelmiensa perässä,
joka ei anna itselleen mahdollisuutta ainakin yhden kerran elämässään
paeta viisailta neuvoilta.
Elä tänään,
riskeeraa tänään,
tee tänään,
älä anna itsesi kuolla hitaasti,
älä unohda olla onnellinen.
Pakinaperjantai: Lupaus
]]>
]]>
