Hän makaa sairaalavuoteella. "Rajan takana kävitte", hoitaja oli sanonut.
    Toisen osaston hoitaja valkoisissaan rynnistää oven läpi kuin tankki ja kailottaa kovaan ääneen: "Täälläkö on se sairaalan pisin haava, kylkikaaresta nivusiin", ryntää hänen luokseen, kiskaisee peiton syrjään ja tokaisee häntä silmiin katsomatta (mitäs silmistä kun haavan ihmettä riittää katseen täydeltä): "No jo on komia haava ja kuinka monta tikkiä: yksi, kaksi, kolme..." laskee kuin lapsi, mutta vailla lapsen vilpittömyyttä.
    Kyllikseen tuijoteltuaan ja päiviteltyään utelias hoitaja poistuu näkemiin sanomatta.

Hän jää yksin humisevaan potilashuoneeseen. Itkeminen on kielletty pariksi viikoksi, ettei haava repeä.
    Ovi käy, kahvin tuoksu tulvahtaa. Siivoojalle  on tänään annettu kahvinjakajan työt. Lähellä eläkeikää oleva kiharapilvitukkainen nainen laskee  monien puhdistusten kovettamilla sormillaan kahvikupin varovaisesti potilaspöydälle. Heidän katseensa kohtaavat, he nyökkäävät toisilleen. Hymy on hyvin lähellä. Siivooja lähtee jatkamaan kierrostaan.

Kotvan kuluttua hän tulee takaisin kädessään täysinäinen kahvikuppi, katseessaan tuikku, äänessään lämpö ja kuiskaus:
    –Sydämeeni sattuu, kun kuulin  kärsimyksistänne. Toin teille toisenkin kahvikupillisen vastoin ohjetta: vain yksi potilasta kohti.

Perhonen koskettaa byrokratiaa.
Ihminen paljastuu.