Obeesian tytär on piirtänyt nuorena tyttönä hienon hirven ja sitä aikani ihailtuani ajatus lähtee laukkaamaan ensi kevääseen, jolloin istutamme tuhansia ja taas tuhansia koivun- ja kuusentaimia saaritontille, missä viihtyvät kanssamme myös uljaat hirvet, joita toivon, jos onnistun, saavani kameran tähtäimeen ja kuvaruutuuni. Muistan myös aimariin lapsuudenmuiston kuusentaimien istutuksesta. Vaikuttavaa kuvausta lapsuuden täydeltä.
– Mutta miten toimimme, etteivät hirvet syö suihinsa vastaistutettua taimistoa? kysyn metsäinsinööriltä, joka on luvannut pitää heti toukokuun alussa paikan päällä saaressa istuttamisen näytösesityksen, jotta minulla ja miehellä olisi tieto käytössä, kun saari, kuokka ja koivuntaimi –projekti käynnistyy.
– Kuusentaimet hirvet jättävät rauhaan, ei hätää, mutta koivut niille maistuvat. Onneksi on konsteja hirvituhojen varalta ja jos niitä noudatatte, voitte olla melko turvallisin mielin: taimet varttuvat ja kohoavat kohti taivasta, alusti tuo viisas mies ja neuvoi meitä neuvottomia: – Sidotte koivuntaimien oksille hiuksia. Ja jos haluatte oikein varmistua, että hirvet kaikkoontuvat taimistosta, ripustatte myös deodoranttipulloja sinne ja tänne oksiston viidakkoon. Hirvet eivät pidä ihmisen hajusta (eivätkä deodorantin).
Näen jo sieluni silmin koivujen varttuvan rannalla ja kaartuvan hiukset hulmuten kohti veden kirkkautta - ja jos piirtää osaisin Anserin lailla, loihtisin koivuneitoset kuviksi ja huviksi.
Ensi kevät on hiustenkeruun kaunista aikaa. Toukokuussa koristelemme niillä koivut. Siitä alkaa osaltani ilmastonmuutos: parempaan suuntaan. Jokainen kasvunsa voiman löytänyt puuntaimi on kuin keuhkorakkula, jonka avulla hengitämme elämäämme ja toivomme tulevaisuuttamme.
Hiuksia kampaava tyttö. Pierre-Auguste Renoirin maalaus vuodelta 1894.
Kommentit