Tytär on eläinekologi, joka koluaa ihmettelemässä maapallon monien kolkkien (rotkojen ja vuorten, merien ja mantereiden) eläimistöä; pysyn sähköpostin avulla kutakuinkin kärryillä, missä hän liikkuu ja mitä seuraavaksi tutkii. Nautin hänen eksoottisista tutkimusmatkoistaan, vaikka totta puhuen välillä sydän lyö ylimääräisiänsä, kun mietin hänen kohtaamiaan myrkkykäärmeitä ja -hämähäkkejä, krokotiileja ja haita – jotka intomielisen lapseni (37 vee) mielestä ovat kovin mielenkiintoisia luonnon monimuotoisuuden kannalta. Eikä hän pysty pitämään näppejään moderneista "hirmuliskoista" erossa, vaikka vihjaisen vikisevällä äänellä (tarvittaessa osaan inistä ja muuttua lapseksi): eikö koaloissa ja kenguruissa olisi kyllin haastetta. Ei ole. Hän lähtee biologiselle kenttäasemalle Australian aavikolle keskelle-ei-mitään. Odotan kuumeisesti kuulumisia sähköpostiini ja eilen kilahtaa saapuneen viestin merkkiääni. Perillä, otsikoi tytär terveisensä. Huokaisen niin kuin emo jännityksen lauettua huokaista voi: syvään.
Luettuani kysyn, saanko istuttaa kertomuksen blogiini, johon hän vastaa: totta kai, Australiassa on hulvatonta. Matkantekkoon, matkantekkoon (ehkä joskus saan raportin myös eläimistä; nyt pääsen lentoon).
kuva 21.7.1983 kotipihalta
*********
kirje 18.12.2008 Australiasta
Hei
Saavuin kahden päivän matkanteon jälkeen Morningtoniin. Oli aika seikkailu. Olin Derbyn lentokentällä hyvissä ajoin aamutuimaan, ja tarkoitus oli sillä postinjakelulentokoneella suunnata sisämaahan, mutta "matkustajaterminaali" (peltihökkeli) oli typötyhjä ja istuin sen laidalla aboriginaalinaisen kanssa, jota joku toinen pienkone oli tulossa hakemaan kaivoksille töihin. Nainen sanoi että ei hätää, tuosta aidan portista ne pilotit yleensäkin tulee joten joka tapauksessa saisin napattua niitä hihasta. Ei pitänyt paikkaansa! Yksi pienkone jo lähti, mutta yhtikäs ketään ei nähnyt keltä kysyä mikä menee minnekin, joten päätin että heti kun näen kiitoradalla ihan mitä tahansa liikettä menen ja kysyn. (Portti oli auki). Sitten näin pienoisen potkurikoneen joka näytti lähtövalmiilta, potkuritkin jo surrasi, ja se oli kiitoradan toisessa päässä lentokonehallien luona. Jos tuo olisi se, niin viikkoon ei menisi toista. Pakko oli juosta sen perään.
Siinä sitten pohdin kuinka lähelle potkureita voi mennä kunnes lentäjä huomaa että minulla on asiaa. Se sulki potkurit, avasi ikkunan ja kysyi että mitä nyt. Tosiaan se oli se postikone, mutta ei hänellä ollut aavistustakaan siitä että siihen oli olemassa matkustajabuukkaus! Ilmeisesti buukkaukseni ei ollut koskaan mennyt "esibuukkauksesta" eteenpäin koska firma ei ollut koskaan (vieläkään) päättänyt milloin lentävät uudenvuoden tienoilla takaisin lomien yms takia. No minä anelin mukaanpääsyä ja pilotti sanoi että on vähän kiire jo, mutta ... minä juoksin sitten takaisin sitä kiitoradan laitaa laukkuja hakemaan ja sitten sain vielä pinkoa takaisin. Sain siinä myös vähän selittää että miten minä oikein pääsin kiitoradalle. No tuosta aidan portista. (Tässä meni vain pienkoneita.) Mitä, oliko portti auki? Oli. Miksi? No mistä minä tiedän...
Sitten mentiin matkaan ja pilotti tarjosi omia eväitäänkin... ja valitteli sitä että katto tippuu, tai ainakin kattopaneelin jeesusteippi ei pitänyt ja se oli semmoinen riippumattomainen systeemi josta mm. Fasten Seat Belts –valo roikkui olkapääni kohdalla. Ei se mitään koska saatoin olla sen sivuitse, mutta ikkunan pieni aukko (joka oli ainoa ilmastointi) heitteli tukkaani koko ajan siihen teippiin kiinni ja se takerteli. Laskeuduttiin sitten milloin minnekin postia tuomaan. Yhdessä paikassa asui vain yksi perhe (koirakin tuli vastaan) ja niiden 2.5-vuotiaalla pojalla oli tärkeä tehtävä pitää punasorainen kiitorata kunnossa: kaikki alkavat termiittikeot piti löytää ja ilmoittaa ja sitten pistää sileäksi. Pilotti (noin minun ikäinen blondi nainen) sai lisäksi esittää pojalle joulupukkia. Perhe antoi vastalahjaksi omasta puusta pussillisen sitruunoita.
Toisessa paikassa piti tankata koneeseen yksi tynnyrillinen kentän laidan tynnyripinosta, ja sain auttaa siinä. Käsikäyttöistä pumppuhommaa, ja paikallinen postinhakija oli niin innoissaan että otti kuvia koko ajan. Luuli minua lentofirman työntekijäksi.
Maisemat olivat hienoja, mutta lopuksi ilmastoinnin puuttuminen teki koneesta kyllä sellaisen saunan, että oli vaikea pysyä hyvävointisena... kuuden tunnin ja yhtä monen pysähdyksen jälkeen oli aika ilo päästä perille ja tuoda paikalle odotetut juustot ja tuoreet vihannekset ja pino elokuvia. Ulkona on niin kuuma että siellä hädin tuskin pystyy olemaan, mutta kohta on ilta ja varmaankin viilenee niin että voi vähän ulkoilla. Semmoista!
edit 20.12.2008
e-postia äidille Australian aavikolta
Tässä kuva eilisillalta. Sinäkin tykkäisit: ei naapureita mailla halmeilla. Lähimpään pikku kylään on sata kilometriä mutta se on linnuntietä... tietä pitkin enemmän, ja jos sataa niin tiet on poikki.
Kommentit