Väkä, väkä, mäkä, mäkä hän mäkätti koko automatkan elämänkumppanilleen ja näki pilvessä kuvansa joka syyti ilmoille katkeruutta minkä antamalla voimalla hän käänsi menneisyydestä jokaisen kiven ja kurkisti kuoppaan ja kertoi, mitä näki.

Mutta hän tiesi, että perimmäinen syy ei ollut elämänkumppanissa vaan omassa vajaassa turvallisuudentunteessa. Sinne kuoppaan hän vajosi, mutta kun matka jatkui ja elämänkumppani pysyi rinnalla, hän oppi pikku hiljaa sietämään putoamisen kipua ja muisti, mitä on kauneus ja rakkaus ja antoi hyvän hiipiä mieleen ja ojensi hänelle, joka kaiken kärsii ja kestää, kevään ensimmäisen kukan.

Elämän nimi on myös kauneus.



Saima Harmaja:

Ensimmäinen kevätpäivä jää
vielä väreilemään yllä pihan.
Pieni talvilintu livertää
uusin äänin, uupumatta ihan.

Hopealta kuori oksien
hohtaa hämyn tihetessä hiukan.
Keveä on ilma hiljainen.
Kaikki aarteet elämäni niukan,

kaikki armo, minkä ikänään
sydän omisti, lie läsnä tässä:
valossa, mi kätkee hymyään,
sadehuntuisessa hämärässä.