Ellillä on pottuvarvas kamalan kipeä. Hän menee lääkäriin, joka kyselee, miten Elli voisi kipuaan kuvailla – kipua kun ei voi lääkärille siirtää, jotta tämä tietäisi.

Elli miettii. Hänelle tulee mieleen tapaus, jolloin potilas ei osannut vastata täsmällisesti, kun lääkäri pyrki kohti täsmädiagnoosia:
Professori (nimeltänsä Klossner) tutki potilasta poliklinikalla ja kysyi:
– Mikä teitä vaivaa? Ja missä kipu tuntuu?
Potilas siveli vatsaansa edestakaisin alhaalta ylös ja hoki:
– Tässä – tässä – tässä.
– Perhana, te olette niellyt hissin.

Jottei nyt tulisi vastaavia moitteita, Elli pyytää lääkäriltä kipua kuvailevia sanoja, ja jos kohdalle osuu, hän lupaa huutaa HEP.

No, lääkäri suostuu, tuijottaa pottuvarvasta ja aloittaa ritirimpsun:

– Onko kipunne
polttavaa?
sykkivää?
kovaa?
jomottavaa?
äkillistä?
kestämätöntä?
jyystävää?
kaivertavaa?
tuskallista?
ahdistavaa?
lamauttavaa?
lievää?
hallitsevaa?
toivotonta?

...ja vauhti sen kun kiihtyy, sanoja syöksyy lääkärin suusta ulos Ellin korvaan sisään ja ampaisee vauhdilla tipotiehensä, ei niistä saa otetta eivätkä aivot kykene kuvailemaan sanoiksi tuskaa joka on hänen ikiomansa.

Lääkäri huokaisee, avaa pöytälaatikkonsa ja näyttää Ellille kuvan, viimeisen oljenkortensa:




– Just noin, se se on! Kipu on tuota luokkaa. Mikä se on? Elli kiljahtaa riemastuneena, kuin ilmestyksen nähneenä.
– Teillä on kihti, sanoo tohtori ja oikeaan osuu.


edit 2.12.2008
Samaisessa kirjassa, Mit Hörrohr und Spitze, ein lustiges Buch für Ärzte und Patienten (vuodelta 1921), kukkii vyöruusu: