Elämän voi ymmärtää vain taaksepäin ja kuitenkin sitä on elettevä eteenpäin (Kierkegaard)

Täytän keväällä 63 vuotta. Se on paljon enemmän kuin mihin vanhempani "ylsivät". Toiveenani on se, etten juuttuisi enää, tässä iässä, äidittömyyden haavaani (se että äiti oli, mutta hylkäsi), vaan kömpisin haavastani ulos ja vilkuttaisin hei hei. Jo eläessään voi pitää monenlaisia hautajaisia. Hautaan äitini toisen kerran: ensimmäisen kerran 36 vuotta sitten, katkeruudella, tänään uudelleen, sulalla myötätunnolla.

Saat sen mistä luovut, sanoo joku, olisiko Hellsten. No, luovun takomasta äitiä vastaan: äiti, äiti, katso minua, älä hylkää, vaikka olen heikko ja huono. Nostan pääni ja otan vastaan sen rakkauden mikä minulla on. Se on aivan ansaitsematonta enkä ymmärrä miten hän voi näin huonoa rakastaa. Mutta hän vain tekee sen.

Otan vastaan miehen rakkauden. Olen siitä iloinen ja onnellinen.
Annan naisen rakkauden. Olen siitä iloinen ja onnellinen.

Ja lapset ovat sydämelleni niin suurta, etteivät he mahdu sanoihin.

saari kutsuu

Tulevaisuudensuunnitelmiin kuuluu eittämättä saari. Ensi keväänä istutamme sinne melkein 10 000 puun tainta. Koivua ja kuusta. Osin omin voimin, osin Metsänhoitoyhdistyksen avulla.

Eräs unelma olisi asua saaressa vuoden ympäri, miehen kanssa. Eläisimme kuin Robinson Crusoe ja Perjantai(tar) autiolla saarella. Kalastamme, paistamme ahvenfileet nuotiolla. Pyörimme vedessä kuin delfiinit. Ymmärrämme, mitä ilo on. Laskevan auringon viimeiset säteet luovat panoraaman taivaalle, unenkutsun. Ja valon hiipuessa metsänreunan tiedän, että aamulla aurinko nousee selkäni takaa ja ellei se jommalle kummalle meistä vanhenevasta pariskunnasta ole noussut, hän on nukahtanut – onnellisenako – uneen, josta ei herää. Voiko näin ihanassa paikassa irrottautua elämästään muuta kuin onnellisena?

Kun ikää on melkein 63 vuotta ja vanhemmat jättäneet vaelluksensa 56:n ja 59:n vanhana, tiedän, etteivät geenini järin hyvät ole, varsinkin kun näyttöä sydän- ja verisuonisairauksista on ja yötkin joudun puuskuttamaan koneen avulla. Elämä on tässä ja nyt, ei ylihuomisessa.

Eräs unelmani olisi kirjoittaa auki ja kiinni Saari 365 vrk. Lapsilleni ja lapsenlapsille. Kuvan ja sanan kepeyttä, ei julmettua viisautta vaan ilottelua senkin uhalla, että itku on elämässäni ollut tuttua. Ja kuopat. Mutta myös ylösnousemukset.

Olen alkanut nähdä metsää puilta ja olen valmis hyppäämään jaloilleni ja jatkamaan matkaa.

"Elämä on – totta kai – otettava vakavasti, silti sille voi hymyillä."
Rohkeasti eteenpäin!

Leijonainen ;)

Sain Leijonaiselta ihanan enkelin. Olen yrittänyt istuttaa sitä sivupalkkiini yli tunnin, onnistumatta.  En tiedä, karkaako se tästäkin postauksesta omille hyville teilleen. Jos pysyy, niin pysyy, jos karkaa, niin karkaa. Mutta lämmin kiitos Leijonaiselle ei karkaa minnekään, vaan se on ja pysyy.

Enkelin haluan lähettää Kutuharjulle, mk:lle, mm:lle ja mimosalle, jonka postaus ei-toivottuna lapsena syntymisestä istutti minut miettimään sitä minkä tämän vuoden elämäntarinakurssilla jouduin kohtaamaan.

Historin opettaja (puoli vuosisataa sitten) aloitti jokaisen tunnin rallatuksella, missä rytmi notkui mutta sisältö iskostui nuoreen mieleen:

Rohkeana reippasna
esteet tieltä raivaa.
Estehiä maailma
jokaiselle antaa.

PS
Minusta olisi tervehdyttävää kuulla kauniita muisteluita äideistänne. Ihan totta: olisi suloista kuulla miten äitinne ovat hellineet ja hoivanneet, tukeneet ja kannustaneet – sillä onhan sellainenkin suhtautuminen tyttäreen totta. Onhan?