Maija soittaa.

– Kuule, Lastu, muistatko luokkaretken Levi-tunturille vuonna 1961? Oltiin viidentoista.
– Joo, lauloimme: Älä mene tunturille, siell' on jäinen hanki, vaikea on alas tulla sieltä taitavanki.
– Niin, ja nukuimme majapaikan isossa tuvassa kerrossängyissä.
– Muistan, muistan.

Hiivin Levi-tunturin kupeella sijaitsevan vanhan hirsitalon hämärään makuutupaan Maijan ja muiden luokan tyttöjen kanssa. Maija, ystäväni silloin ja ystäväni nyt ja läpi elämäni, nukkuu samassa kerrossängyssä; hän ensimmäisen yön alhaalla, minä ylhäällä. Päätämme, että vaihdamme nukkumapaikkoja vuoroöin, niin että kumpikin saa köllötellä yhtä monta yötä "yläritsillä", mikä meille yläilmoissa koskaan nukkumattomille on uusi ja jännittävä kokemus.

Muuta en Lapin öistä muista, mutta Maijapa valokuvatarkan tapahtumamuistin avulla muistaa:

– Emme me vaihtaneet nukkumispaikkoja.
– Miksei?
– No nyt joudun tunnustamaan....

Mitä ihmettä, ei Maija ole eläessään pettänyt ei valehdellut, ei luikerrellut, ei omaa etuaan toisen kustannuksella etsinyt; mitä tunnustettavaa hänellä on?

– Ehdotin sinulle, että antaa vaihtamisten olla, nuku sinä vain yläpetillä, minä voin ihan hyvin nukkua alhaalla koko viikon.
 – No ei kai siinä sen kummempaa, tyynnyttelen. Sitä paitsi olen varmaan nauttinut katonrajassa uinumisesta. Mitä korkeammalle pääsen, sitä suuremmaksi kasvaa iloni, leviää hymyni. Nauttisin, jos olisin syntynyt linnuksi.
–  Ei siinä minun puoleltani mitään jaloutta ollut, huh, nyt kerron totuuden, ethän suutu. Tämä on painanut mieltäni läpi elämäni.
– Suutu? En ole Maijalle koskaan suuttunut. Ja tuosta ajasta on kulunut pian viisikymmentä vuotta. – Kerro jo.
– Makasin ensimmäisenä iltana alasängyssä ennen valojen sammuttamista ja katselin ylös: patjasi pilkotti lautojen välistä – ja pilkotti muutakin...  näin liikettä. Punaruskeita pieniä elukoita marssi edes ja takaisin, hävisi patjan uumeniin ja tuli esille taas. Puristin silmät tiukasti kiinni, niin suunikin. Vuosikymmeniksi.

– Maija, minua vain naurattaa. Tietämätön on tuskaton. Niin, ja nyt voin syyttää lutikan puremasta kaikkia omituisuuksiani. Lukutoukkuuttanikin.



kuva: Published by Michel + Co, 60320 Ffm., Conny Design