Saanko esitellä, pieni poikamme kaksikymmentäkuusi vuotta sitten 1982. Lääkäri antaa kuntopisteitä 0-10 vastasyntyneille. Nyt on jaossa "ei oota", mutta  hänet elvytetään elämään.

Mitä hänelle kuuluu tänään 2008? Hän on cp-vammainen, mikä tulee ilmi kävelyn ja käsien käytön kömpelyytenä.

Numerot, joita ei syntymälahjaksi suotu, ovat nyt hänen ilonsa: hän valmistuu yliopistosta matemaatikoksi vielä ennen joulua ja työpaikkakin on luvassa.

Kun hän tulee marraskuun mustana iltana, valoisin mielin, työpaikkahaastattelusta ja odottaa bussia, viereen kompuroi laitamyötäisessä vanha mies, joka kumoaa kurkkuunsa viinaa niin että jalat ovat mennä alta. Mies vilkuilee katoksen alla vieruskaveriaan, ottaa siemauksen, ottaa toisen. Äkkiä  pulloa kiikuttava käsi pysähtyy suun eteen: hän tuijottaa poikaa (joka on isänsä mallinen, kovin hoikka) ja puhkeaa puhumaan:
– Poikaparka, saatko shinä kothona kylliks ruokoo, outahan vähän, juon pullon loppuun ja annan kuoret shinulle. Osta shillä ithelles leipee, osta, poika, ja shyö.

Sammaltaja siemaisee pullostaan viimeiset pisarat – ja hetken emmittyään ojentaa koko omaisuutensa, kassillisen tyhjiä pulloja kanssakulkijalle.

Myötätunto on elämän leipää.  Sitä on paljon. Piilossa ja esillä, yllättävissä paikoissa.  Ei kaikki ole sitä miltä näyttää. Tärkein on hyvin syvällä:  jakolaskussa ihmisten kesken.

PS
Poikani (ja mieheni, pojan isän) luvalla julkaisen postaukseni; ehkä tarinoin aiheesta vastakin.