2032503.jpg

Ellillä on tapana kysyä Ensiolta jos ei joka päivä niin joka toinen: "Oonko nätti?" ja Ensio vastaa kuin magnetofoninauhalta: "Maailman kaunein oot."

Elli uskoo vaikkei uskokaan Ension sanoihin, sipaisee peilin edessä itsetuntoaan, hymyilee. Silmäpussit nousevat aavistuksen verran ylöspäin. Mieleen nousee  Juutas Käkriäisen jauhopussit, jotka mäessä hajosivat; no ei juolahduksella ole yhteyttä Ellin silmäpusseihin, vai onko, mistä sen tietää, mieli kun on sellainen, että se vaeltelee yllättävissäkin paikoissa.

Pussit mitkä pussit.

Suojele sinä tapaa niin tapa suojelee sinua, sanottiin hamassa lapsuudessa kansakoulussa, minkä luokkahuone lämpisi puilla, jotka rätisivät rattoisammin kuin uudenvuodenraketit Senaatintorilla.

Mutta onko tästä "oonko nätti" –kyselystä vanhuudenturvaksi, Elli miettii. Kaikella aikansa, kyselyleikilläkin – ja peilillä, hän päättää ja kantaa  kuvastimen kirpputorille, muuttaa saareen, missä kerää vuoden päivät risuja, joilla lämmittää saunatupaa ja unohtaa uutiset, netin, ulkonäöt ja nätit.

Olet maailman rakkain, kuuluu illoin aamuin Ension sydämestä, eikä heidän välissään ole peiliä, sillä se on viety iäksi piiloon; saaressa sillä ei ole sijaa. Joutsen syntyy, kun sulkee silmät ja avaa sydämen.

Maailman kaunein olet, lipsahtaa Ensiolta Ellin kysymättä auringonlaskun aikaan.