Huh, vai paniikki iski Pakinaperjantaille: koko haasterivi humpsahti ja hävisi. Ja siksi haastesanaksi on valittu Paniikki.

No, minäpäs jo odotin haastesanaa kieli pitkällä ja aivot mutkalla ja kun sanan näin, niin luvan sain kirjoittaa mitä vain. Vaikka muistella menneitä paniikkikohtauksia. Onhan niitä.



kuva: Wikipedia, Wattin höyrykone

Olin viidentoista vanha ja niin umpirakastunut nuoreen historianopettajaani kuin senikäinen kasvunsa lakikorkeuden juuri saavuttanut kevään nuori koivu olla voi. Ei, en minä historiasta niin ihmeemmin välittänyt, mutta rakkauden tunteen voimalla syvennyin sodan saloihin ja syihin, rauhan ehtoihin ja hieroglyfioihin ja niin siinä kävi että sain Sepe-opettajan silmät ja korvat kääntymään puoleeni ja historia nousi kohisten kymppiin. Kympissä on se kenkku puoli että se vaatii jatkuvaa ruokintaa iltaisin kirjan ääressä, mutta mitäpä ei opettajaansa vastarakastunut tunteensa eteen tekisi jotta saisi mitä halusi, opettajan tyytyväisen nyökkäyksen jos vastaus on täydellinen.

Mutta eräänä huhtikuisena ehtoona en vain viitsinyt lukea läksyäni; kuka sitä nyt aina jaksaa pingottaa rutikuivaa asiaa rakkauden voimallakaan. Sitä paitsi hyvässä lykyssä huomenna saattaisi historia kuittaantua ns. elämyksellisellä  lukutunnilla. Sepe ottaisi luokan vitriinistä historian havinoita huokuvan antologian, jossa luurangot eivät hypi kuivakasta menneen ajan sotatanssiaan vaan pukevat päälleen lihat ja verisuonet ja saamme kuulla eloisia mikrohistoriallisia tarinoita isien ja äitien, lasten ja vanhusten kautta kutakin aikaa vasten.

Tulee keväinen aamu, koulupäivät etenevät tunti tunnilta kohti historian hetkeä. Muutaman kerran huokaisen: olisiko sittenkin pitänyt perehtyä 1800-luvun teolliseen vallankumoukseen  ja lukea lopottaa kaikki ja vähän ylikin, luoda synteesejä silppudetaljien sijasta.

– Tänään kuulustelen teidän osaamisenne tarkasti, oppilas oppilaalta. Taloushistorin taju auttaa teitä aikanaan elävässä elämässänne eteenpäin. Historian tarkoitus on rakentaa tulevaisuutta menneen pohjalta.

Tunnen kuinka sananparsi 'tulisilla hiilillä' kouriintuu kirjaimellisesti. Takapuoleni liimautuu pulpettiin. Hikiliima litisee. Poski punehtuu. Pään sisältö velloo. Ajatukset eivät rantaudu. Tietokeskus on tyhjä.  Vielä muutama oppilas rivistöllä (meitä suuren ikäluokan nuoria on paljon, massaksi asti) ja sitten on vuoroni.

– Pohdipa, Lastu, miksi teollinen vallankumous tapahtui Euroopassa eikä esimerkiksi Kiinassa, pyytää niin ihanainen Sepe niin kamalia ja katsoo kauniisti, olettaa että saa minusta apuopettajan ja pääsee itse vähemmällä. Oi miten mieluusti vastaisin hänen tarpeeseensa, mutta päässä ei ole sanan sanaa, lauseista puhumattakaan. Silkkaa häpeää... Mutta pakko avata suu ja sanoa jotain.

– Kaiketi sstsii tsaa lottokatikingö aappserijhpotve.

Sepe katsoo minua kuin  kohtauksen saanutta.

– Anteeksi.
– Måtriekmuipotsa aawethe...
– Anteeksi, mikä sinun on, Lastu?
– Minulla on kielillä puhumisen armolahja, nyt tunkee suustani looitsemkju ootfrekibålka...
– Lopeta, Lastu, ole hyvä.

Lopetinhan minä. Kokeilin vain kielillä puhumista mistä oli edellisellä kirkkohistorian tunnilla ollut puhe. Mutta jos poikkioppimista ja käytäntöön istuttamisen kokeiluja ei sallita, niin ei sitten.

Tämän jälkeen historian numeroni tipahtaa ja yli-intensiivinen historiantutkimukseni lopahtaa. Maailmanhistoria on niin monimutkainen asia, että parempi keskittyä vaalimaan yksinkertaista elämää, omaa mikrohistoriaansa.