Lastu lainehtii uuteen blogiin. Tervetuloa osoitteeseen:

http://lastulaineilla.blogspot.com/

Irwin Goodman - Silirimpsis

kertosäe:
Silirimpsis, sileä tie
Onnetarten ottolasta maailman halki vie.
Silirimpsis, sileä tie
Reittiä niin vauhdikasta mutkien kautta vie.

_ _ _

Valokuvatorstain 114. haaste silirimpsis vie minut oikopäätä nostalgiaan.

 

Aino istuu kesällä kerran rannalla venevalkaman ja lukee Pablo Nerudan runoja, koska hämärästi muistaa että pitää niistä, mutta ei saa mieleensä syytä, miksi.

Aurinko teki mitä sen tehdä tuli: paistoi ja lämmitti ja sulatti eikä Aino enää tiedosta mistä syystä oli äsken allapäin, veti mielensä pitkääsiimaa alkulimaan eikä päässyt omin voimin ylös. Mutta rannalla veden rajassa varpaitaan huuhdellessaan ja lukiessaan hän tajuaa, ettei voi – onneksi – astua kahta kertaa samaan kohtaan virtaan. Vesi jalkojen molemmin puolin lipuu eteenpäin ja eteenpäin ja vesimolekyylit, mikseivät siis mielenkin-, tavoittavat hetkessä tuoreita seutuja valtamertenkin tuolla puolen. Sinne menee vanhaa ja uutta tulee niin että loiskuu.

Aino lukee Nerudan Indigon, jää mietteisiinsä.

Kuolee hitaasti hän,
joka ei matkusta eikä lue, kuuntele musiikkia,
ei rakasta itseään.

Hän sulkee silmänsä ja antaa mielensä bumerangin kiertää tuntureille, Lappiin, sieltä Lofooteille ja Islantiin ja takaisin kotirannalle; siinähän ne, kuolemattomuuden takeet. Joiku vastaa kaikuna, peruskallio värähtää. Hyvä on ihmisen elää nyt. Kivikasvoille läikähtää kaunis, veden huuhtelema ilme.

Kuolee hitaasti hän,
joka tuhoaa oikean rakkautensa,
joka ei anna itseään autettavan.

... tuhoaa oikean rakkautensa? Jopa olisi tyhmä temppu tuo, hän päivittelee ja kuuntelee moottorisahan pärinää metsän laidassa: mies, jo kumaraan käynyt, tekee lämmikettä talven varalle. Ja miten monta kertaa Aino ottaa talvella lämmön vastaan itsestään selvyytenä, vaiti. Tuli leimahtaa takassa ja solut veren kohinassa uivat soljuen pitkin punaposkipäitä, kun mies paukuttaa paljetta ja taluttaa tulta.

Aino kopeloi kännynsä kämmeniinsä, soittaa rannalta Aatulle joka tuntuu olevan niin kaukana ja silti niin lähellä metsän reunassa. Miehen rintataskussa kännykkä pomppii, sydämen kohdalla, ja hän huutaa haloo, ja kun kuulee, miten nainen kiittelee, sanoilla silittelee, miehen kasvot hehkuvat, otsaryppy oikenee ja pian laulaa moottorisaha lauluaan, joka olisi ruma ja särkisi korvia, ellei olisi niin hyvä ja voitelisi sielua.

Kuolee hitaasti hän,
joka muuttuu tavan orjaksi, käyden joka päivä samoja polkuja,
joka ei muuta rutiinia ja joka ei riskeeraa vaihtamalla vaatteittensa väriä
tai puhumalla muukalaisen kanssa.

Tjaa, vai on hitaaksi kuolemaksi, jos tuttuja polkuja tallaa, Aino liikahtaa rannalla ja katsoo kaukaiseen sineen. Aatua hän ei ainakaan muuta miksikään eikä vaihda kehenkään. No mitä uutta sitten tulla pittää jotta onni enenee: huudetaanko ulkoista (osta prinsessaruususen mekko kyläkaupasta) vai sisäistä muutosta (kasva ihmiseksi, vihdoin) hätiin vai sekä että.

Hätiin?

Aino katsahtaa taakseen. Polku vie huussin ovelle. Miten monta minuuttia siellä tulee istutuksi (hänen ekonomiminänsä valpastuu ja laskee: vuodessa 365 x 15 minuuttia)! Hänellä on tapana vessassa ja huussissa lukea mitä tahansa mitä äkistäessä silmiin osuu. Vessapaperin tai shampoon tuoteselostusta, jos ei muuta ole tarjolla, ja ne onkin tullut tavatuksi niin monta kertaa etu- ja takaperin, että voisi osallistua Tupla tai kuitti -kisaan jos ohjelma vielä pyörisi.

On syytä lunastaa lupaus: lukeminen kannattaa aina ja kaikkialla. Nyt on aika perustaa se mistä hän on usein haaveillut.

Aino nostaa takamuksensa rantakiveltä, könyää mökkiin ja kahmii hyllystä ensimmäiset käteen osuvat luettavat: Voe tokkiisa, Aku; Ikuisia ajatuksia ja 12 000 syytä olla onnellinen; puristaa kirjavat kainaloonsa ja suunnistaa pihan perälle. Alkaa huussikirjaston kivijalan pystytys. Armi Kuuselan kuva saa kyytiä kirjahyllyn tieltä. Ei, ei kolmesta opuksesta ole avajaisjuhlaan, yksi puuttuu. Hän kipaisee mökkiin hakemaan kaivattunsa, jonka sai lahjaksi “alaisiltaan” (kamala sana), kun jäi eläkkeelle. Mitä ihmettä työtoverit (kaunis sana) läksijäislahjallaan viestittivät. Ehkä he vain toivottivat pitkää ikää ja testasivat blogeissa opittua viisautta: “hän kuoli huumorintajuihinsa tulematta” ja varuilta ja hyvän hyvyyttään varoittivat poislähtijää tuolta kamalalta kohtalolta, kun ojensivat lahjansa: Kakkakirjan.

Mutta jottei tästä ihan kakkajuttua tulisi, on syytä kertoa, mitä muuta Aino huussissa oppi. Hän tökkäsi etusormensa umpimähkään 12000 syytä olla onnellinen -kirjan kolmeen täkyyn ja sai saaliiksi onnen kolmikannan:
- asian vierestä puhuminen
- ventovieraat joita näet niin usein että he alkavat miltei tuntua ystäviltä
- leipäjuusto, isot keitetyt munat, tuore ruis- ja hiivaleipä, kotimaiset kurkut ja tomaatit, meijerivoi, palvikinkku, savukala ja sillisalaatti


Istunto on päättynyt. Hän silmäilee huussikirjaston ensimmäisiä sattumiaan hellästi, sulkee pikkulan oven, pistää säppiin ja ihastelee monimuotoisuutta luonnossa, ihmismielessä, kirjallisuudessa. Tällä erää hän ei avannut Ikuisia ajatuksia, mutta tietää, että sen aika tulee, kun aika on kypsä ja tarve iso. Ja kun tulevaisuutta voi ennustaa menneen pohjalta, se hetki on pian.

 

Hän astelee, ei vaan enemmän: tanssahtelee rantapolkua pitkin veden äärelle, istahtaa kivelle ja lukee pysähtelemättä Nerudan runon alusta loppuun ja lopusta alkuun ja muistaa: olen onnellinen nyt.

Indigo

Kuolee hitaasti hän,
joka ei matkusta eikä lue, ei kuuntele musiikkia,
ei rakasta itseään.

Kuolee hitaasti hän,
joka tuhoaa oikean rakkautensa,
joka ei anna itseään autettavan.

Kuolee hitaasti hän,
joka muuttuu tavan orjaksi, käyden joka päivä samoja polkuja,
joka ei muuta rutiinia ja joka ei riskeeraa vaihtamalla vaatteittensa
väriä
tai puhumalla muukalaisen kanssa.

Kuolee hitaasti hän,
joka kieltää intohimonsa ja niiden tunteiden kuohun,
jotka kirkastavat katseen ja eheyttävät särkyneet sydämet.

Kuolee hitaasti hän,
joka ei vaihda elämänsä tyyliä, kun on tyytymätön työhönsä ja
rakkauteensa,
joka ei riskeeraa varmaa epävarman sijaan,
jotta voisi kulkea unelmiensa perässä,
joka ei anna itselleen mahdollisuutta ainakin yhden kerran elämässään
paeta viisailta neuvoilta.

Elä tänään,
riskeeraa tänään,
tee tänään,
älä anna itsesi kuolla hitaasti,
älä unohda olla onnellinen.

Pakinaperjantai: Lupaus

 

Terve Uusi Vuosi, sinä Tabula rasa! Tule ilo, olen valmis. 






Nyt ilo-myrskyn aalto korkealle käyköön, nouskoon laine  laineen hartioille suutelemaan siipiä kultaisen pilven, ja asettukoon sitten myrsky taas, asettukoon rauhan tyyneksi mereksi, jonka syvyydessä itseänsä kuvailee pyhä, kaartuva taivas.

Aleksis Kivi: Lea

Tämä vuosi meni ohi. Hän ei ravaa nyt; pysähtyy.
Mitä se hänelle toi, mitä se häneltä vei?

Hän kävi elämäkaarikirjoituskurssin ja pääsi läpi. Hän laskeutui galaksista (hän leikkii ajatuksella, että on Linnunradalta kotoisin) pieneen tilaan omaan minään ja uitti elämäänsä kyyneleissä, joissa piilee lähteen silmä. Vasta pohjaan asti katsomalla, kipua kaihtamatta, hän saattoi jättää rikkonaisen taakseen ja hamuaa kohti iloa, mikä vihertää.

Mutta poistuuko rauhattomuus, sitä hän ei tiedä. Mutta sen hän tietää, että tukahduttava syytös on tämän vuoden aikana laantunut, sulanut sumuun – ja sumun hälvettyä hän huomaa: sitä ei taida enää olla, ei ainakaan niin herkeämättömän osoittelevana  kuin ennen. Hän siristelee silmiään. Mikä on  suru, josta syytös poistuu? Onko sen nimi ilo?

Hän kipuaa uudelleen Linnunradalle, mistä käsin näkee ihmiset ja tähdet. Hyvin kaukana on hyvin lähellä. Hän huomaa: elämänkaari (vai -puuko se on)  pyrkii näkösälle ja hän opettelee hengittämään elämäänsä uusiksi.  Rohkeasti?


Tervetuloa, Uusi Vuosi!

Paljon valoa ja värejä toivon päiviinne vuonna 2009, hyvät ystävät!

Onkos täällä kilttejä...?























Terveisiä Porvoosta! Porvoonjoki piti saarnan jonka kuvailemiseksi kirjaimet eivät taivu. Vesi jäätyi ja kurahteli, naukui ja kähisi, paukahteli ja helisi.

He kuuntelivat tovin yhden, tovin toisen ja käännähtivät toisiaan päin. Ihan kuin sinä ja minä sillä päällä, he naurahtivat, tarttuivat toisiaan kädestä ja menivät ostamaan Brunbergin suklaatia ja niitä pusuja.

YyKaaKoo4 numerohaasteet 8 ja 100.

Päivän soppa-annokseni: seliseliseliseliseli siitä miksi eilinen perjantaipakina ei näy blogissani. Napsin sen pois.

Kirjoitin kuumehourusta toipuneena kiikun kaakun -jutun naapurinpojasta ja naapurintytöstä eli Juhosta ja minusta  ja ruumiin kulttuurista, tutkimusretkistäni "sinne" (siitä mistä lapsena ei puhuttu  aikuisille), mutta  en osannut verhota naapurinpoikaa suojaavaan anonyymikaapuun vaan alastomaksi ja  tunnistettavaksi jätin. Ei kai tässä muuten mitään katalaa olisi ollut, mutta avoimuudenpuuskassani lykkäsin pakinan kuvitukseksi yhteisen lapsuutemme kotitalon, osoitteineen päivineen. Mikä ihme minuun meni. Itsestään voi kirjoittaa mitä vain, mutta miten intiimisti lähimmäisistään silloin kun pakisee yksi yhteen, sitä  sopii sopimattoman sopuisasti pohtia.

No onneksi on olemassa otus nimeltä samu sirkka, omatunnoksi selitetty. Ei mennyt aikaa edes dagen efter vaan muutama tovi kun  iski häpeä ja myrsky ja mylväys. Enhän näin – lapsuudentoveriltani lupaa kysymättä  – voi  tehdä.

Vuosikymmenten takainen abifreskon puhekupla on päivitetty nyt. "Minua hävettää" lienee tullut suustani ulos usein, kun  luokkatoverit ottivat sen tunnuslauseekseni freskoon. No, on sillä käyttöä yhä.







Mutta kuinka bloggailla tästä eteenpäin. Tekee sittenkin mieli lainehtia laineilla avoimesti, ja luulenpa, että jos Juho, lapsuuden leikkitoverini, olisi eilen lukenut muisteluksia lääkärileikistämme viisikymmenluvun alussa, ei hän olisi pannut pahaksi. No, joko taas avaudun... stop... eiku... Toisaalta elämä on lyhyt eikä kaikkea tarvitse ottaa niin kovin vakavasti.  Taival taittuu kun ei juutu mihinkään, ei edes häpeään. Eivätköhän rajat asetu itsekseen paikoilleen ilman että näköalat tukkeentuvat.

Lopetan tällä erää voeshan se olla niinnii vuan suattaahan se olla näennii -venksloomisen ja alan lukea  Sinikka Nopolan  Ei tehrä tästä numeroo. Sopii kaikenheimoisille. Mainosteksti lupaa:

Hämäläinen leikkii, menee kouluun, opiskelee, ottaa työpaikan, menee naimisiin, kasvattaa lapsia, matkustaa, saunoo, mökkeilee. Tuli kohdalle onnenpotku tai kuolema, hämäläinen toteaa: "Ei tehrä tästä ny numeroo."

*

Eiköhän tämä tästä taas. Suju. Blogitouhu. Savolaiseltakin. Tai jos ei niin ei sitten. Tai kuitenkin. Ehkä. Sordino suun edessä tai täysin palkein. Milloin mitenkin.

Saat sen mistä luovut.

Haave saarijoulusta kariutuu kuumeeseen.
Hän saa lahjaksi majakan, johon sytyttää tulen, ja taulun, joka valaisee:


taulu: hand made by Ritva Myllymäki

Luvassa on lukemattomia saaripäiviä, mitäs nyt yhdestä hukkaantuneesta kuumejoulusta. Mutta kuumepöpperässä vilahtaa, voiko vast'edes lähettää kenellekään lämpimiä terveisiä, lämmöllä tms., jos se merkkaa tätä tai pahimmoillaan ilmastonmuutosta. Höpöhöpö, sanon itselleni. Lämmöllä.

Lähden lapsuuskesien saareen viettämään joulua – jos jääsilta kantaa. Repussa on muutama siivu kinkkua, pari joulutorttua, punaviiniä ja kalakukko, jonka ruiskuoren alta paljastuvat muikut, ladottuina kerroksiksi. Mukaan ei tarvitse pakata jäätä, ei lunta; ei kesäpäivän lämpöä, ei auringonvaellusta, ei taivaankaarta; ei lapsuusmuistojen tulvaa. Kaiken saan pyytämättä. Ne ovat tallessa ja saapuvat kuin kutsu- tai kuokkavieraat, kun soudan jääkannella ja annan muistojen nousta valon ja varjon heijastuksina pintaan. Värit alkavat näkyä. Kirkastuu.

Aika on – virta.

HYVÄÄ JOULUA!
toivottaa lastu laineilla



Bo Carpelan:

Nuorempana minä etsin vastauksia kysymyksiin.
Yksi vastaus oli hiljaisuus, jos kuuntelin,
kuulin kun kävi tuuli, kävi ovi.
Ihmisiä tuli ja meni, tuntematon
ilahdutti minua, unohtui nopeasti,
sekä ilo että yllätys, totunnaiset.
Nyt olen alkanut puhua itsekseni
kuin tahtoisin oppia tuntemaan tämän joka puhuu
ja niin hatarasti kuuntelee, ajatuksissaan.
Jotkut sanat painautuivat minuun kiinni
kuin etsien suojaa, joltakin jota oli
liian vaikea nähdä. Kirjoitin muistiin.
Tämän ne minulle opettivat, sanat joita tuli:
jäähyväiset ovat osana kaikessa mikä elää
ja, kun olen voimakkaimmin uneksinut,
kotiinpaluu.
   
                

Maija soittaa.

– Kuule, Lastu, muistatko luokkaretken Levi-tunturille vuonna 1961? Oltiin viidentoista.
– Joo, lauloimme: Älä mene tunturille, siell' on jäinen hanki, vaikea on alas tulla sieltä taitavanki.
– Niin, ja nukuimme majapaikan isossa tuvassa kerrossängyissä.
– Muistan, muistan.

Hiivin Levi-tunturin kupeella sijaitsevan vanhan hirsitalon hämärään makuutupaan Maijan ja muiden luokan tyttöjen kanssa. Maija, ystäväni silloin ja ystäväni nyt ja läpi elämäni, nukkuu samassa kerrossängyssä; hän ensimmäisen yön alhaalla, minä ylhäällä. Päätämme, että vaihdamme nukkumapaikkoja vuoroöin, niin että kumpikin saa köllötellä yhtä monta yötä "yläritsillä", mikä meille yläilmoissa koskaan nukkumattomille on uusi ja jännittävä kokemus.

Muuta en Lapin öistä muista, mutta Maijapa valokuvatarkan tapahtumamuistin avulla muistaa:

– Emme me vaihtaneet nukkumispaikkoja.
– Miksei?
– No nyt joudun tunnustamaan....

Mitä ihmettä, ei Maija ole eläessään pettänyt ei valehdellut, ei luikerrellut, ei omaa etuaan toisen kustannuksella etsinyt; mitä tunnustettavaa hänellä on?

– Ehdotin sinulle, että antaa vaihtamisten olla, nuku sinä vain yläpetillä, minä voin ihan hyvin nukkua alhaalla koko viikon.
 – No ei kai siinä sen kummempaa, tyynnyttelen. Sitä paitsi olen varmaan nauttinut katonrajassa uinumisesta. Mitä korkeammalle pääsen, sitä suuremmaksi kasvaa iloni, leviää hymyni. Nauttisin, jos olisin syntynyt linnuksi.
–  Ei siinä minun puoleltani mitään jaloutta ollut, huh, nyt kerron totuuden, ethän suutu. Tämä on painanut mieltäni läpi elämäni.
– Suutu? En ole Maijalle koskaan suuttunut. Ja tuosta ajasta on kulunut pian viisikymmentä vuotta. – Kerro jo.
– Makasin ensimmäisenä iltana alasängyssä ennen valojen sammuttamista ja katselin ylös: patjasi pilkotti lautojen välistä – ja pilkotti muutakin...  näin liikettä. Punaruskeita pieniä elukoita marssi edes ja takaisin, hävisi patjan uumeniin ja tuli esille taas. Puristin silmät tiukasti kiinni, niin suunikin. Vuosikymmeniksi.

– Maija, minua vain naurattaa. Tietämätön on tuskaton. Niin, ja nyt voin syyttää lutikan puremasta kaikkia omituisuuksiani. Lukutoukkuuttanikin.



kuva: Published by Michel + Co, 60320 Ffm., Conny Design

YyKaaKoo4:n haastenumero on 24.
Miten ratkaisen numero 24 arvoituksen?

Olen pienen ja paljon ikäni pelannut lautapelejä, listannut numeroita, siirtänyt shakkinappuloita. Tuhisen pelaamisen jännityksessä ja keskityn seuraavaan siirtoon niin että muu maailma unohtuu. Leikin kuin lapsi.

Annan sattumalle puheenvuoron. Jospa leikkisin kun haeskelen kahtakymmentäneljääni.  Kurkistan millä hakusanoilla on tultu blogiini.  1,2,3,4.... ahaa, numero 24:n kohdalla on haettu vastausta:  'aika odottaa'.

Minkä kuvan keksin sanaparille aika odottaa? Mieleeni tulee sairastunut; hän jos kuka odottaa paranemista. Moni potilas toivoo saavansa avun, jos ei heti niin ajan kanssa, ja lääkärit päivittävät tietojaan ja taitojaan ammattilehtiä lukemalla. Lääkäriseura Duodecim syntyi kahdentoista lääkärikandidaatin aloitteesta vuonna 1881 ja ensimmäinen lehti ilmestyi vuonna 1885. Nyt tuo arvostettu ikiviisas alansa asiantuntija on jo pitkälti yli satavuotias ja aina ajankohtainen.

Kaksi Duodecimia lojuvat lehtikasassa, silmieni edessä.



Toivon, että 'aika odottaa' kääntyy itse kunkin iloksi.  Ja, onhan niin että ollakseen terve ei tarvitse olla terve. Terveys tai osaterveys kurkistaa ovesta ja pääsemme irti ja lentoon; valkoinen lippu heilahtaa:



Terveellistä Joulua kaikille ;)

Tytär on eläinekologi, joka koluaa ihmettelemässä maapallon monien kolkkien (rotkojen ja vuorten, merien ja mantereiden) eläimistöä; pysyn sähköpostin avulla kutakuinkin kärryillä, missä hän liikkuu ja mitä seuraavaksi tutkii. Nautin hänen eksoottisista tutkimusmatkoistaan, vaikka totta puhuen välillä sydän lyö ylimääräisiänsä, kun mietin hänen kohtaamiaan myrkkykäärmeitä ja -hämähäkkejä, krokotiileja ja haita – jotka intomielisen lapseni (37 vee) mielestä ovat kovin mielenkiintoisia luonnon monimuotoisuuden kannalta. Eikä hän pysty pitämään näppejään moderneista "hirmuliskoista" erossa, vaikka vihjaisen vikisevällä äänellä (tarvittaessa osaan inistä ja muuttua lapseksi): eikö koaloissa ja kenguruissa olisi kyllin haastetta. Ei ole. Hän lähtee biologiselle kenttäasemalle Australian aavikolle keskelle-ei-mitään. Odotan kuumeisesti kuulumisia sähköpostiini ja eilen kilahtaa saapuneen viestin merkkiääni. Perillä, otsikoi tytär terveisensä. Huokaisen niin kuin emo jännityksen lauettua huokaista voi: syvään.

Luettuani kysyn, saanko istuttaa kertomuksen blogiini, johon hän vastaa: totta kai, Australiassa on hulvatonta. Matkantekkoon, matkantekkoon (ehkä joskus saan raportin myös eläimistä; nyt pääsen lentoon).


kuva 21.7.1983 kotipihalta

*********

kirje 18.12.2008 Australiasta

Hei

Saavuin kahden päivän matkanteon jälkeen Morningtoniin. Oli aika seikkailu. Olin Derbyn lentokentällä hyvissä ajoin aamutuimaan, ja tarkoitus oli sillä postinjakelulentokoneella suunnata sisämaahan, mutta "matkustajaterminaali" (peltihökkeli) oli typötyhjä ja istuin sen laidalla aboriginaalinaisen kanssa, jota joku toinen pienkone oli tulossa hakemaan kaivoksille töihin. Nainen sanoi että ei hätää, tuosta aidan portista ne pilotit yleensäkin tulee joten joka tapauksessa saisin napattua niitä hihasta. Ei pitänyt paikkaansa! Yksi pienkone jo lähti, mutta yhtikäs ketään ei nähnyt keltä kysyä mikä menee minnekin, joten päätin että heti kun näen kiitoradalla ihan mitä tahansa liikettä menen ja kysyn. (Portti oli auki). Sitten näin pienoisen potkurikoneen joka näytti lähtövalmiilta, potkuritkin jo surrasi, ja se oli kiitoradan toisessa päässä lentokonehallien luona. Jos tuo olisi se, niin viikkoon ei menisi toista. Pakko oli juosta sen perään.

Siinä sitten pohdin kuinka lähelle potkureita voi mennä kunnes lentäjä huomaa että minulla on asiaa. Se sulki potkurit, avasi ikkunan ja kysyi että mitä nyt. Tosiaan se oli se postikone, mutta ei hänellä ollut aavistustakaan siitä että siihen oli olemassa matkustajabuukkaus! Ilmeisesti buukkaukseni ei ollut koskaan mennyt "esibuukkauksesta" eteenpäin koska firma ei ollut koskaan (vieläkään) päättänyt milloin lentävät uudenvuoden tienoilla takaisin lomien yms takia. No minä anelin mukaanpääsyä ja pilotti sanoi että on vähän kiire jo, mutta ... minä juoksin sitten takaisin sitä kiitoradan laitaa laukkuja hakemaan ja sitten sain vielä pinkoa takaisin. Sain siinä myös vähän selittää että miten minä oikein pääsin kiitoradalle. No tuosta aidan portista. (Tässä meni vain pienkoneita.) Mitä, oliko portti auki? Oli. Miksi? No mistä minä tiedän...

Sitten mentiin matkaan ja pilotti tarjosi omia eväitäänkin... ja valitteli sitä että katto tippuu, tai ainakin kattopaneelin jeesusteippi ei pitänyt ja se oli semmoinen riippumattomainen systeemi josta mm. Fasten Seat Belts –valo roikkui olkapääni kohdalla. Ei se mitään koska saatoin olla sen sivuitse, mutta ikkunan pieni aukko (joka oli ainoa ilmastointi) heitteli tukkaani koko ajan siihen teippiin kiinni ja se takerteli. Laskeuduttiin sitten milloin minnekin postia tuomaan. Yhdessä paikassa asui vain yksi perhe (koirakin tuli vastaan) ja niiden 2.5-vuotiaalla pojalla oli tärkeä tehtävä pitää punasorainen kiitorata kunnossa: kaikki alkavat termiittikeot piti löytää ja ilmoittaa ja sitten pistää sileäksi. Pilotti (noin minun ikäinen blondi nainen) sai lisäksi esittää pojalle joulupukkia. Perhe antoi vastalahjaksi omasta puusta pussillisen sitruunoita.

Toisessa paikassa piti tankata koneeseen yksi tynnyrillinen kentän laidan tynnyripinosta, ja sain auttaa siinä. Käsikäyttöistä pumppuhommaa, ja paikallinen postinhakija oli niin innoissaan että otti kuvia koko ajan. Luuli minua lentofirman työntekijäksi.

Maisemat olivat hienoja, mutta lopuksi ilmastoinnin puuttuminen teki koneesta kyllä sellaisen saunan, että oli vaikea pysyä hyvävointisena... kuuden tunnin ja yhtä monen pysähdyksen jälkeen oli aika ilo päästä perille ja tuoda paikalle odotetut juustot ja tuoreet vihannekset ja pino elokuvia. Ulkona on niin kuuma että siellä hädin tuskin pystyy olemaan, mutta kohta on ilta ja varmaankin viilenee niin että voi vähän ulkoilla. Semmoista!

edit 20.12.2008
e-postia äidille Australian aavikolta


Tässä kuva eilisillalta. Sinäkin tykkäisit: ei naapureita mailla halmeilla. Lähimpään pikku kylään on sata kilometriä mutta se on linnuntietä... tietä pitkin enemmän, ja jos sataa niin tiet on poikki.

siinä hän istuu
mies kirjoituskurssilla

tyhjä paperi
silmissään
kynä suolapatsaana
kädessään
reinotossut
jalassaan

liikkumatta

sanoisit jotain
kirjoittaisit
vaikkei
ole sanottavvaa

hiljaisuus

miksi sitten
tulit kurssille
ohjaaja kivahtaa
(tuskastuttaa
mokoma
jukuri)

silmissä syttyy
hehkuu lämpö
suu käy kilvan:
– vaimo käski!

*

suolapatsas sulaa
piirtää sanan
rakas






Runo- ja valokuvatorstain haastesana on lämpö.

Kuinkahan kauan olen tietämättäni sairastanut uniapneaa ennen kuin sain diagnoosin. Pääsin kokeisiin, unirekisteröintiin; olen sen jo kertoillutkin täällä. Kestoltaan ja määrältään diagnoosirajan ylittäviä hengityskatkoja oli tunnissa keskimäärin 23 kappaletta (selällään maatessa  52 / h) ja veren happipitoisuus surkea 68 %. Aivoparat ovat olleet ties kuinka kauan, vuosikausia, melkoisessa hapenpuutteessa. Tauti on salakavala, sitä voi sairastaa tietämättään. Oireita ei osata yhdistää yöllisiin hengityskatkoksiin.

Sain sairaalasta APAP-laitteen (automaattisen uniturbon) hoidokseni. Olen käyttänyt hengityslaitetta öisin tämän syksyn ajan. Kuherruskuukausi ei ollut helppo, mutta nyt olen siihen niin tyytyväinen, etten pois antaisi. Ei onneksi tarvitsekaan; ihmemoottori norsunkärsineen on loppuiän unikaverini ukkokultani lisäksi.  

uudet lukemat

Sairaalan kontrollikäynnillä purettiin koneen nielemä data. Hengityskatkoja on ollut öisin – kun kone on työntänyt ylipaineista ilmaa nenän kautta keuhkoihin ja sieltä aivoihin ja koko elimistöön – , tunnissa keskimäärin "vaivaiset" 1,8 kappaletta. Käytännössä katkoja ei ole enää ollut lainkaan. Olen vailla vaivoja, oireeton. Hieno pudotus aiemmasta 23 / h -> 1,8 / h.

Aamupäänsäryt ovat poissa.
Yöllisiä vessassa käyntejä ei tarvita.
Verenpaine laskee normaalilukemiin.
Mieliala vaihtelee, mutta toisella tavalla:
Ilo on kirkas, kun ilon aika on; niin myös suru, kun surun aika on. Tunnekeskuksen tuulilasinpyyhkijät toimivat ja näyttävät maiseman: paisteen ja sateen niin kuin ne ovat.

Keskivaikean uniapnean oireet palaavat heti, jos nukun ilman laitetta. Eräänä iltana en kytkenyt  itseäni vempaineen, kun papiljotit ja laitteiston remmit eivät mahtuneet samaan päähän. Turhamaisuudesta sakotetaan. Aamulla verenpaine oli huikeissa lukemissa, päänsärky jyskytti, mieli vaelsi toivottomuuden maassa,  toivon tie tukkeutui – ja yöllä olin juossut vessassa kuin mikäkin manneken pis. Seuraavana yönä puuskupuh töihin ja tulee uusi aamu uudenlainen. Hyvä huomen on todella hyvä huomen.

Tämä ei ole mainos. Tai, tavallaan, on. Elämästään kannattaa pitää huolta.  Haluan levittää ilosanomaa: pyytäkää päästä unitutkimukseen, jos aamulla olo on samea ja pää ei tunnu ystävältä. Vaivojansa on aiheellista valittaa; apu voi löytyä ehkä tästä, ehkä jostain muusta.


kuva


Naisten uniapneasta on esitetty tuore väitöstutkimus: naisten uniapnea on luultua yleisempää.

Sano kenen kanssa seurustelet, niin minä kerron millainen sinä olet.
Seura tekee kaltaisekseen.
Kameleontti muuttaa väriään ympäristönsä mukaan.

Sananlaskujen ja -parsien viisautta hän on lapsuudessaan kuullut, ja elämä on testannut niiden paikkansapitävyyttä.

Vuonna 1976 Lastu viskattiin ihan ulukomaille asti. Tempaistiin kotikutoisen uraputken alkupäästä ja pakotettiin, miehen kylkiluu kun oli ja on, hänen mukaansa Saksanmaalle.

Istuin ihmeissäni Heidelbergissä korkealla kerrostalossa ja pyörittelin peukaloitani ja tuijotin taivaanrantaan. Lännessä katse ylsi yli Rheinlaakson aina Ranskaan asti, pohjoisessa en nähnyt Suomea mutta kaipuu tiesi reitin. Siellä se on, kahdentuhannen kilometrin päässä, nielaisin, jolla estin kyyneleet valumasta poskille. Piti olla esikuvaksi lapsilleni, jotka pyörivät jaloissani; heissä  oli kyllin  haastetta, kun yritin istuttaa saksalaiseen kulttuuriin. Tulla kameleontiksi. Sopeutua olosuhteisiin.

Tuijotin passini leimaa: annetaan oleskelulupa mutta ei työlupaa miehen stipendin vuoksi. Määräaika kaksi vuotta. No, mitäs teen annetulla ajalla?  

En ole kukoistanut käytännön toimissa koskaan.

Heidelbergin muut suomalaisnaiset olivat perustaneet ompeluseuran. Istuin jäykkänä pallillani ja katselin kuinka puikot tanssittivat villalankaa heidän innokkaiden sormiensa  käskyn tahtiin. Silmissä vilisti, päässä huippasi, kun heidän motivaatiotaan ihastellen ihmettelin, niin outoa se taitamattomalle oli.

– Kyllä sinä osaat, Leena yllytti ja kantoi eteeni Anna-lehden, jossa oli puuvillalangasta neulotun (savolaiset neulovat, toiset kutovat) tytön vaaleanpunainen mekko synnytysohjeineen. Mikäs Leenalla, näppäräsormisella gynekologilla, on pitää sukkapuikkoa käsissään. Tyttärellänsä on äidin tekemiä lumoavan kauniita kolttuja jos ei sata niin useita kymmeniä.

Tuijotin ohjetta päätä puistellen. Mitä salatiedettä! Ei, en halua, en voi.

– Voitpas, osaathan tehdä ruokaakin reseptin ohjeiden mukaan (osaankohan). Sama käsitöissä. Noudatat vain orjallisesti käsityöohjetta ja katsot, mitä tuleman pitää.

Neuloin ja purin (hampaita ja lankaa). Hurma minkä toisilla maansisarilla näin, ei ottanut tulta sormissani. Mutta sisu ei sammu. Päätin olla kuin muut. En kunnian vuoksi, en edes itsekunnioituksen, vaan siksi, että alkuun päästyä iskee omituinen tehtävän loppuunsaattamisen vietti ja halu  katsoa, osaanko jos haluan vaikken halua.



Otin valokuvan lapsilleni muistoksi, mitä ihminen saa aikaiseksi kun heittäytyy kameleontiksi ja nappaa elämänsä värit ympäristöstään. Tekee kuin muut.







Suomessa palasin itseeni. Ompelulaatikkoni kansi ei ole Heidelbergin vanhan rosan värisen mekon kokemuksen jälkeen auennut. Mutta suu ammollaan katson käsityöblogeja. Pitänee päivittää sananlasku seura tekee kaltaisekseen vuoden 1976 takaa tähän hetkeen vuonna 2008. Kameleontti nostaa päätään, tuumin kun kierrän  ompelulaatikkoni avainta lukkopesässä. Lujassa ruosteessa on, mutta aukeaako, sen kertoo aika ja tulevaisuus.

***
Tarinamaanantaissa punastellaan.

Obeesian tytär on piirtänyt nuorena tyttönä hienon hirven ja sitä aikani ihailtuani ajatus lähtee laukkaamaan ensi kevääseen, jolloin istutamme tuhansia ja taas tuhansia koivun- ja kuusentaimia saaritontille, missä viihtyvät kanssamme myös uljaat hirvet, joita toivon, jos onnistun, saavani kameran tähtäimeen ja kuvaruutuuni. Muistan myös aimariin lapsuudenmuiston kuusentaimien istutuksesta. Vaikuttavaa kuvausta lapsuuden täydeltä.

– Mutta miten toimimme, etteivät hirvet syö suihinsa vastaistutettua taimistoa? kysyn metsäinsinööriltä, joka on luvannut pitää heti toukokuun alussa paikan päällä saaressa istuttamisen näytösesityksen, jotta minulla ja miehellä olisi tieto käytössä, kun saari, kuokka ja koivuntaimi –projekti käynnistyy. 

– Kuusentaimet hirvet jättävät rauhaan, ei hätää, mutta koivut niille maistuvat. Onneksi on konsteja hirvituhojen varalta ja jos niitä noudatatte, voitte olla melko turvallisin mielin: taimet varttuvat ja kohoavat kohti taivasta, alusti tuo viisas mies ja neuvoi meitä neuvottomia: – Sidotte koivuntaimien oksille hiuksia. Ja jos haluatte oikein varmistua, että hirvet kaikkoontuvat taimistosta, ripustatte myös deodoranttipulloja sinne ja tänne oksiston viidakkoon. Hirvet eivät pidä ihmisen hajusta (eivätkä deodorantin).

Näen jo sieluni silmin koivujen varttuvan rannalla ja kaartuvan hiukset hulmuten kohti veden kirkkautta - ja jos piirtää osaisin Anserin lailla, loihtisin koivuneitoset kuviksi ja huviksi.

Ensi kevät on hiustenkeruun kaunista aikaa. Toukokuussa koristelemme niillä koivut. Siitä alkaa osaltani ilmastonmuutos: parempaan suuntaan. Jokainen kasvunsa voiman löytänyt puuntaimi on kuin keuhkorakkula, jonka avulla hengitämme elämäämme ja toivomme tulevaisuuttamme.



Hiuksia kampaava tyttö. Pierre-Auguste Renoirin maalaus vuodelta 1894.

Mistä tunnet sä ystävän
onko oikea sulle hän
anna meren se selvittää
kuka viereesi jää

Ja jos silloin kun myrsky soi
vain sun kumppanis vaikeroi
vene lähimpään rantaan vie
jääköön pois mikä lie



Mistä tunnet sä ystävän
onko oikea sulle hän
anna tunturin selvittää
kuka viereesi jää

Kun on kaukana kaikki muu
ja kun päättyvät pitkospuut
kuka rinnallas ruikuttaa
takaisin mennä saa



Mistä tunnet sä ystävän
onko oikea sulle hän
ajat ankeimmat selvittää
kuka viereesi jää

Kun on sinulla vaikeaa
ja kun tarvitset auttajaa
silloin ystävyys punnitaan
menee muut menojaan

Siitä tunnet sä ystävän
kun on vierelläs vielä hän
turhat tuttavat luotas ois
hävinneet pian pois



Ystävän laulu, sanat Juha Vainio

Yykaakoo4 – viikon haastenumero on yksi (1)

Huh, vai paniikki iski Pakinaperjantaille: koko haasterivi humpsahti ja hävisi. Ja siksi haastesanaksi on valittu Paniikki.

No, minäpäs jo odotin haastesanaa kieli pitkällä ja aivot mutkalla ja kun sanan näin, niin luvan sain kirjoittaa mitä vain. Vaikka muistella menneitä paniikkikohtauksia. Onhan niitä.



kuva: Wikipedia, Wattin höyrykone

Olin viidentoista vanha ja niin umpirakastunut nuoreen historianopettajaani kuin senikäinen kasvunsa lakikorkeuden juuri saavuttanut kevään nuori koivu olla voi. Ei, en minä historiasta niin ihmeemmin välittänyt, mutta rakkauden tunteen voimalla syvennyin sodan saloihin ja syihin, rauhan ehtoihin ja hieroglyfioihin ja niin siinä kävi että sain Sepe-opettajan silmät ja korvat kääntymään puoleeni ja historia nousi kohisten kymppiin. Kympissä on se kenkku puoli että se vaatii jatkuvaa ruokintaa iltaisin kirjan ääressä, mutta mitäpä ei opettajaansa vastarakastunut tunteensa eteen tekisi jotta saisi mitä halusi, opettajan tyytyväisen nyökkäyksen jos vastaus on täydellinen.

Mutta eräänä huhtikuisena ehtoona en vain viitsinyt lukea läksyäni; kuka sitä nyt aina jaksaa pingottaa rutikuivaa asiaa rakkauden voimallakaan. Sitä paitsi hyvässä lykyssä huomenna saattaisi historia kuittaantua ns. elämyksellisellä  lukutunnilla. Sepe ottaisi luokan vitriinistä historian havinoita huokuvan antologian, jossa luurangot eivät hypi kuivakasta menneen ajan sotatanssiaan vaan pukevat päälleen lihat ja verisuonet ja saamme kuulla eloisia mikrohistoriallisia tarinoita isien ja äitien, lasten ja vanhusten kautta kutakin aikaa vasten.

Tulee keväinen aamu, koulupäivät etenevät tunti tunnilta kohti historian hetkeä. Muutaman kerran huokaisen: olisiko sittenkin pitänyt perehtyä 1800-luvun teolliseen vallankumoukseen  ja lukea lopottaa kaikki ja vähän ylikin, luoda synteesejä silppudetaljien sijasta.

– Tänään kuulustelen teidän osaamisenne tarkasti, oppilas oppilaalta. Taloushistorin taju auttaa teitä aikanaan elävässä elämässänne eteenpäin. Historian tarkoitus on rakentaa tulevaisuutta menneen pohjalta.

Tunnen kuinka sananparsi 'tulisilla hiilillä' kouriintuu kirjaimellisesti. Takapuoleni liimautuu pulpettiin. Hikiliima litisee. Poski punehtuu. Pään sisältö velloo. Ajatukset eivät rantaudu. Tietokeskus on tyhjä.  Vielä muutama oppilas rivistöllä (meitä suuren ikäluokan nuoria on paljon, massaksi asti) ja sitten on vuoroni.

– Pohdipa, Lastu, miksi teollinen vallankumous tapahtui Euroopassa eikä esimerkiksi Kiinassa, pyytää niin ihanainen Sepe niin kamalia ja katsoo kauniisti, olettaa että saa minusta apuopettajan ja pääsee itse vähemmällä. Oi miten mieluusti vastaisin hänen tarpeeseensa, mutta päässä ei ole sanan sanaa, lauseista puhumattakaan. Silkkaa häpeää... Mutta pakko avata suu ja sanoa jotain.

– Kaiketi sstsii tsaa lottokatikingö aappserijhpotve.

Sepe katsoo minua kuin  kohtauksen saanutta.

– Anteeksi.
– Måtriekmuipotsa aawethe...
– Anteeksi, mikä sinun on, Lastu?
– Minulla on kielillä puhumisen armolahja, nyt tunkee suustani looitsemkju ootfrekibålka...
– Lopeta, Lastu, ole hyvä.

Lopetinhan minä. Kokeilin vain kielillä puhumista mistä oli edellisellä kirkkohistorian tunnilla ollut puhe. Mutta jos poikkioppimista ja käytäntöön istuttamisen kokeiluja ei sallita, niin ei sitten.

Tämän jälkeen historian numeroni tipahtaa ja yli-intensiivinen historiantutkimukseni lopahtaa. Maailmanhistoria on niin monimutkainen asia, että parempi keskittyä vaalimaan yksinkertaista elämää, omaa mikrohistoriaansa.

ÄITI!


"Toisinaan minä inhoan sanoja. Ne ovat valtavan henkisen jäävuoren huippuja ja nythän me kaikki jo tiedämme miten Titanicin kävi. Pikimusta kuilu avautuu sen välillä mitä on olemassa ja mitä sanat yrittävät kuvata. Kaikki ilmiöt yksinkertaistetaan, ne naulataan sanoilla kiinni ja niistä tulee mustavalkoisia, ehdottomia."

Katkelma on Emma Juslinin romaanista Frida ja Frida (Teos 2008, alk. Frida och Frida, suomentaja Jaana Nikula).

valokuvatorstain 112. haaste