Hän tuntee olevansa piipussa kuin vankilassa.



Vapauttaakseen itsensä hän ottaa pyörän alleen ja polkee rantaa pitkin ja näkee näyn jota ei unohda:



Se on kaunis. Se on lapsuuden Pikku-Purtilo. Sen nimi on Peura III.

Hyvä jysäys. Hän rakastuu siihen silmänräpäyksessä. Hän kiertää Peuran edestä ja takaa, ylhäältä ja alhaalta. Hän on myyty.  Pikku-Purtilo on ostettavissa. Paljonko siitä voisi tarjota?



Hän haluaa sen saarensa rantaan. Hän kunnostaisi sen.  Hän puksuttaisi sillä aavoilla selillä.  Se kärsii, kun se on kuivalla maalla. Niin hänkin.



Pikku-Purtilo ja hän kuuluvat yhteen. Niin kuin lapsuus joka on takana mutta iäti mukana.




Rantakivikon västäräkki pitää kaislatukkoa nokassaan eikä hievahda, vaikka hän hivuttautuu sen viereen. Västäräkki kantaa elämänsä rakennusaineita nokassaan. Hän kysyy västäräkiltä, mitä hänen pitää tehdä Pikku-Purtilon suhteen. Voiko tarjota niin paljosta niin vähän. Tuleeko pikkulaivasta hänelle kotikolo? Västäräkki lentää pois.

Hän jää taistelemaan unelmaansa vastaan, sillä ei hänellä ole mahdollisuutta ostaa Pikku-Purtiloa, saati kunnostaa sitä aaltokelpoiseksi. Onko unelma parempi sammuttaa vai helliä sitä; ikuistaa mielikuviksi vai repiä hajalle?



Hän pyörittää pikkulaivan pakkomiellettä päässään ja huomaa, että se tuo iloa ja energiaa. Mitäpä sitten ajamaan näkyä ja haavetta pois. Pyöriköön kun pyörii. 

Pyöräily kannattaa aina, mielikuvien pyörittely etenkin.