kuva Wikipedia
Neckarin rannalla kohoaa linna, jonka erikoisuutena ovat kotkat. Ne päästetään kaksi kertaa päivässä ulos häkeistään lentämään. Tapa on peräisin keskiajalta, jolloin kotkat pidettiin – ei elätettävinä, vaan elättäjinä: kotkat kantoivat riistaa metsästä linnanisännille: jäniksiä, lintuja – rotat kotkat saivat todennäköisesti pistää omiin suihinsa.
Ihmisjoukko asettuu istumaan linnan ulkopihalle rakennettuun katsomoon. Rehevien puiden katveessa, pölkkyjen päällä kököttää pari korppikotkaa, joiden jalat on sidottu riimuilla maahan. Kotkien hoitaja astelee pihamaalle kädessään valtava nahkahansikas, etteivät pedot pääse kynsimään kasvattajaansa irtolihalle. Käsivarrella istuu suuri kotka – Saksan symboli. Nokka on jo kellastunut, iäkkyyden merkkikö se on, ja silmissä välähtää luonnonmukainen saalistusvietti, alkukantainen voima. Petolinnusta voi sanoa hyvällä tahdolla: ylväs.
Tällä kotkalla ei ole riimua jalkojen kahleina. Hoitaja antaa merkin – vingahduttaa vinkuvan äänen – ja kotka levittää valtavat siipensä ja kohoaa ilmaan katsojien silmiä liki koskettaen. Näyttää siltä, että lentämisen hurmio siirtyy pikemminkin katsojiin kuin lintuun, joka räpäyttää laiskasti siipiään ja antaa tuulen umpimähkäisesti kuljettaa vapauteen päästettyä petolinnun ruumistaan. Poissa on keskiaika, poissa riistanpyynnin kiihko – kotka elää jokapäiväistä näytöstään ja tietää, että on helpompaa palata takaisin kuin karata. Kertaakaan kouluttaja ei jätä palkitsematta lentosuoritusta – ja paluuta – pienellä, keltaisella kananpojalla, joita hänellä on työtakki täynnä: kun hän ojentaa kotkalle untuvikon, toisen kananpojan heiveröiset jalat roikkuvat jo taskuliepeestä kohti veristä kuolemaansa.
Puupökkelöillä istuvat kotkat kokevat turhaumia toisensa perään. Hoitajan merkkiääneen ne vastaavat räpyttelemällä uhkaavasti siipiään, nousemalla lentoon – metrin korkeudelle – mutta riimu kiskoo ne armotta takaisin maahan. Jää hämäräksi, mikä näiden kahden sidotun linnun merkitys on: halutaanko näyttää läheltä, kuinka vaikuttava kenokaulainen, kyömynokkainen petolintu on – ja kuinka 'linnanisäntä' valjastaa pedon voiman.
Kouluttaja antaa kerta toisensa jälkeen vapauden huudon kaikua, kotkan kiihkon nousta, siipien käynnistyä – ja yhtä monta kertaa se taltuttaa nuoret linnut valtansa alle. Kahlitut kotkat vastaavat kutsuun uskollisesti ja yrittävät päästä lentoon, mutta kerta toisensa jälkeen ne joutuvat palaamaan pökkelön päälle istumaan. Nokat eivät vielä ole ikääntymisestä kellastuneet. Siksikö lintuja ei ennen aikojaan päästetä lentämään? Herää pelko, että irtipäästetyt suunnistavat omille teilleen, luottavat siipiensä voimaan eivätkä palaa helpon ruuan ääreen.
Katsojien joukossa on hän, jolle juolahtavat mieleen yhtä lailla kasvavat lapset kuin työpaikan pitkän tähtäyksen suunnitelmat, mutta ei tajua miksi moisia Rheinin sivujoen Neckarin partaalla miettii. Ehkä se selviää. Merkkiääni kuuluu ja hän kääntyy katsomaan nuoria kotkia riimuissaan ja vanhaa kotkaa laiskassa vapaudessaan: kauaksi ei lennä sekään. Onko olemassa kolmas vaihtoehto? Hän ei tiedä mutta uskoo niin.
Pakinaperjantai: siivet.
Kommentit