2043496.jpg

Elli käy elämäntarinakurssia. Läksynä on kirjoittaa rakkaudesta, etappeina kymmenvuotissyntymäpäivät.

Loviisa, kurssiystävä, tuhahtaa: "Kyllä se vain on niin, että kun pariskunta täyttää kuusikymmentä elinvuottansa, lihalliselle rakkaudelle voi sanoa kiitos ja näkemiin ja piste. Ohi on. Hyvä jos jotain menneistä lemmenleikeistä  muistaa, mutta punainen lanka on ikuisesti  kadotettu. Sänkyelämä kuuluu vain nuorille ja kauniille; iäkkäiden rakkauselämä etoo. Voihan erotiikkaa muistella, mutta todeksi sitä ei enää pidä elää, ei edes yrittää. Hohhoijakkata."

Elli kuuntelee Loviisaa ja sitten sydäntään. Hän ei osaa kirjoittaa muuta kuin sen kuinka ollut on ja tänään on (Pakinaperjantain inspissanan "Muistolle" sykkeessä).

erilaisia vuosikymmeniä, erilaisia kymppien ylityksiä

              naisen tie mieheen vie  – tähän on tultu, tunteella

Rakkaus lapsia kohtaan on – yleensä naiselle – kuin luonnon voima: niin totta ja selvää. Mutta miksi miehen ja naisen välinen tunne  on niin kimuranttia? Varmaan yhtä ja samaa kaavaa ei ole, kullakin se on erilainen. Napsin nyt tunnemuistiani tältä osin  kymmenen vuoden harppauksin, tulkoon esiin mitä tulee.

1.4.1956
täytän kymmenen vuotta.

Olen kolmannella luokalla ja rakastunut opettajaani. Tiedän että saan pitää hänet opettajanani vain tämän yhden vuoden. Hän on kehunut ympäristöopin vihkoani, piirtämääni ja värittämääni ahventa. Päätän antaa kyrmyniskan  opettajalle lahjaksi. Muistoksi. Soitan ovikelloa ja ojennan kalleuteni. Opettaja kiittää yllättyneenä. Olen lapsi ja ajattelen kuin lapsi: opettaja ei ole lainkaan ihminen, hän on enemmän, hän on ihme ja ihanuus. Turva. Samanlainen on naapurinpoika Aarre, jonka kanssa elättelen pitkän tähtäyksen suunnitelmaa. Kymmenvuotiaan päässäni soivat hääkelloni jo esisäveliä. Sitten joskus menen  Aarren kanssa alttarille ja pussaan.

1.4.1966
täytän kaksikymmentä vuotta.

Olen rakastunut vai olenko sittenkään? Hän ei olekaan Aarre vaan mies joka juo ja lyö. En pääse hänestä irti ajoissa, kylliksi saaneena, sillä luulen, että "ansaitsen" tämmöisen rakkauden.

1.4.1976
täytän kolmekymmentä vuotta.

Minulla on kaksi lasta, toinen ensimmäiseltä mieheltä, toinen toiselta.  Toinen mies ei juo eikä lyö.

Mutta tiedänkö vieläkään, mitä miehen ja naisen välinen rakkaus on?  En meinaa päästä irti pettymyksestä, jonka edellisen miehen lyönnit rakkauteen toivat. Rakkaus – jo soinnillaan sana on kova ja raaka. Voiko se koskaan sulaa ja pehmetä, niin että kysymykset ovat turhia koska tunne on täysi? Olen varovainen. En tohdi antautua  rakkauteen, vaan kasvatan vahvuutta, jotta en pettyisi ja murtuisi, jos siihen tulisi aihetta.  Vahvuuteni on heikkoutta, pelkuruutta. Pitää olla varuilta vahva.

1.4.1986
täytän neljäkymmentä vuotta.

Meillä on kolme lasta, kuopus on liikuntavammainen.

Käännän kasvoni miestäni kohti. Hän on odottanut  tätä liikettä uskollisesti. Olemme vihdoin yhtä myös sieluiltamme. Ruumiimme ovat tanssineet toinen toisilleen kyllä. Uskallan heittäytyä, lopulta, hänen varaansa muutoinkin kuin ruumiillani.  Näytän hänelle, kuinka tarvitseva ja heikko olen.

1.4.1996
täytän viisikymmentä vuotta.

Olen ihmeissäni. Luulin jo pienenä tyttönä, etten elä viisikymmenvuotiaaksi. Isä jahtasi minua, janosi verikokeita, enkä tiennyt miksi. Oliko minussa jokin paha vika? Ja minähän elän, yhä. Lapsuusvuosien mittapuulla kaukana kummitellut huhtikuun alku vuonna 1996 aukeaa, ja hengitän kiivaasti. Tiedän mitä on viidenkymmenen villitys. Luulin, että tämä fraasi iskee miehiin, mutta että minuun. Ihastus. Se tuli kutsumatta ja takoo uskollista luonnettani vasten. Mutta heti ensihetkestä tiedän mitä tahdon: eroon ihastuksesta. Pääsen elämääni särkemättä  tunnemyrskystä irti ehjin nahoin ja tuntein – mieheni avulla. Olen avoin kirja, jota kirjoitamme yhdessä. En salaa häneltä mitään. Hän ottaa vastaan, suukottaa ja kuuntelee. Ja se erotiikka, joka miehen ja naisen välille on luotu, velloo kodissamme ennen kokemattomalla voimalla eikä loppua tunnu tulevan.

1.4.2006
täytän kuusikymmentä vuotta.

Kuluu kaksi vuotta. Olemme jo kuudenkymmenenkahden.
Asetan iltaisin cpap-laitteen naamalleni, kone pitää ääntä ja puuskuttaa, ilmavirta käy vasten vieressä makaavan kasvoja. Hän haluaa olla vierelläni, vaikeuksista huolimatta; silittää ja tulla silitetyksi.

Katson häntä. Tiedän. Tunnen. Rakkauden nimi on Ensio.
Hän katsoo minua. Hän tietää. Tuntee. Rakkauden nimi on Elli.

Nukahdamme käsi kädessä.

Ja heräämme vierekkäin, kasvot toisiimme päin. Viskaan cpap-laitteen lattialle: ilman kuonokoppaa on helpompi pussata ja... Uusi päivä nousee jälleen. Loviisa väitti höpöhöpöjä, kunpa tietäisi, mitä meillä tapahtuu, mutta en kerro.

Lähden ulos. Olen yksityisalueella yleisillä paikoillakin, vihdoin. Tätäkö Loviisa tarkoitti: ulkopuolisten katseiden ristituli on muisto vain. Mutta minusta on vain mukavaa, kun kadulla saa kulkea kaikessa rauhassa ja ajatella omia juttuja ja unohtaa kielioppi, kaiken maailman objektit. Yhdessä on kyllin.