Lähden saareen minilomalle. Saarimökki valmistui 30.10. En ole enää se nuori tyttö, joka neljä-, viisikymmentäluvulla päivät pääksytysten souti ja meloi, kasvoi ja varttui ja tiesi vaikkei tiedostanutkaan: maan päällä paikka yksi on, mistä ei halua pois, muualle. Kahden kuukauden vanhana minut tuotiin näille rannoille, mutta kymmenvuotiaana heitin saarelle hyvästit, sillä manner kutsui isää ja kesää, joka vei meidät kuivalle maalle viettämään lomia. Jotain hyvin syvää jäi melan varteen. Olen haparoinut siitä lähtien levottomana, kulkenut ja täyttänyt osoitteenmuutoskortteja. En tiennyt ulkomailla pari vuotta aluessani, mitä se kaiherrus syvimmiltään on. Oletin että se on Suomi-ikävää, mutta se olikin lapsuuden saari-ikävää. Enkä tiennyt Helsingissä meren rannalla kuljeskellessani, miksi nauran vaikka itken.
Ja nyt palaan saareen. Jo on aikakin. Kävelen illan pimetessä järven rannalle ja painan pääni lähelle vettä. Kysyn: jäädytkö ensi yönä? Soitatko fysiikan luonnonlakien laulua laineillasi? Rakennatko ohuen peitteen kannellesi, jotta pääsen saarelta pois vasta sitten kun jään nimi on teräs? Ei, palaan kyllä mieheni kanssa ensi viikolla saaresta ihmisten ilmoille tänne "etelään". Ajoissa. Käännämme veneen nurinperin. Saari jää sitten hetkeksi kaipuuksi mielen pohjalle. Kevät tulee.
Mutta iloon piilee myös surun siemen. Nuo lapsuuden puut, jotka kuvassa takanani kurottuvat kohti taivasta (hengenlentona) ja korviani (tuulensuhinana) ja silmiäni (suojamuurina) ovat nyt poissa. Kuuset, männyt, koivut on hakattu. Kannot irvistelevät, soimaavat. Risukko rapsahtelee saappaiden alla. Miksi myin puuni? Rakensin mökkini? Ikäväänikö hoitelin.
Keväällä istutan uudet puut, omin käsin, ja vaalin niitä kuin lapsiani. Risumummo luo uutta elämää.
tarinamaanantai: taukopaikka
Kommentit