Hänen lapsuutensa koti oli myyty kymmeniä vuosia sitten eikä hän ollut käynyt siellä sen koommin. Muistoissa olivat joulujen joulut. Isä haki kuusen metsästä eikä hän isän perässä astellessaan ollut koskaan liian pieni ja vähäinen, vaan uppolumessakin kasvoi kinosten yli. Hän halusi olla isänsä mittainen tyttö. Isällä oli tapana laulaa On hanget korkeat nietokset ja olivathan ne, lumi ulottui pipon punaiseen tupsuun asti.

Eteisessä kohmeinen kuusi itki, suli ja lopulta jouluuntui. Kun kuusi alkoi levittää  tuoksuaan, oli aika kantaa se tuvan keskelle, kunniapaikalle. Koristeet olivat täydelliset: hopeakuusi latvaan, ja oksille tinapaperista leikatut pitkät hopeaviuhkat helisivät, kun isä avasi uunin luukkuja ja lämpö hulvahti tummaan tupaan. Kuhmuraisella lankkupöydällä oli piparivati valmiina.

Hän oli ikävöinyt takaisin lapsuutensa jouluun ja kotimökkiin pitkät aikuisuuden vuosikymmenet. Ikävä kasvoi  adventtina niin suureksi että se alkoi käskyttää häntä. Kai sitä voisi käydä kurkistamassa lapsuuden yksinkertaista onnea, hän mietti, osti matkalipun ja körötteli mutkaisia Itä-Suomen teitä kauan sitten taakse jättämälleen kotikylälle, joka aukeni edessä kuin lupaus. Hän oli sammuttanut korvistaan tavaratalojen laulut: osta, osta, osta, kuluta, kuluta, kuluta (ja taustalla soi En etsi valtaa, loistoa).

Nyt oli aika paluun. Edessä aukeni odotus.

Linja-auto pysähtyi. Hän käveli hiljaista kylätietä pitkin ja naurahti, kun lumihiutaleet tarttuivat silmäripsiin ja kutittivat poskia, jotka punehtuivat mielihyvästä.

Illan pimeyden turvin hän hiipi lumotun lapsuusmökin ikkunan taakse.  Nietokset olivat korkeat ja suojaavat.

Mitä? Kristallikruunu!

Hän ei viipyillyt pitempään, vaan käänsi selkänsä ja etsi katseellaan kadottamaansa kuusta, jota ei ollut koristeltu muuta kuin lapsuusmuistolla.


valokuvatorstai: lasi